Viva la vida

Mitä elämä(ni) on? 

Olen ajatellut kysymystä viime aikoina usein. Ja olen huomannut, että sen olemuksen tarkasteleminen filosofisena kysymyksenä vaatii esimerkiksi sen tiedostamista, että se tarkoittaa ulottuvuutta, joka meidän ajattelussamme on käänteinen kuolemalle. Mikä taas väistämättä johtaa kysymykseen: mitä kuolema tarkoittaa?

Ja kysyttyäni olen tehnyt seuraavaan havainnon: tiedän, miltä tuntuu, kun ihmiset kuolevat. Sitä vastoin siitä, mitä kuolema tarkoittaa, minulla ei ole aavistustakaan. Siispä, filosofisen kysymyksen esittäminen elämästäkuolemasta on yhtä miellyttävää kuin aivojen raapiminen korvateitse henkarilla (väitteeni taustalla ei  ole empiiristä tutkimusainestoa)

.

Siksipä aionkin seuraavaksi esittää ainoastaan täysin subjektiivisia, viimeisen viikon todentamia havaintoja elämästä(ni):

- usein aika ei usein päivän mittaisena kulu, vaikka kaksi kuukautta katoaa

-vitutus voi olla joko reaktiivista tai lähtökohtaisesti ja tasapuolisesti kaikkeen kohdistuvaa 

-...jälkimmäinen on kyseessä esimerkiksi silloin, kun Lumikin ääni on liian kimeä, ja hännällään lautasia kuivaavat oravat ajatuksena sympaattiseen sijaan ainoastaan ärsyttävän epähygieeninen.

-asioiden luonteessa on kyse esittämisen tavasta (esimerkiksi teatterikappaleena Kaaos voi olla viihdearvoltaan hyvin korkea, vaikka omassa elämässä kaaos näyttäytyisi samaan aikaan hyvin epämiellyttävänä).

-vaikka haluaisin kieltää sisäisen materialistini, se todentaa hyvin vahvasti olemassaolonsa kyynelissä, jotka pyrkivät silmänurkkiin vain, koska postissa saapunut mekko on niin kaunis

-...tästä seuraten: tyydyn siis jatkamaan hänen luonteensa koulimista ainoastaan esteettis-intellektuelliksi (vaatteet/kodin kaunistamiseen pyrkivät hankinnat sekä kirjat).

-jotkut ihmiset käyvät kokoaikatyössä

-...mutta tällä hetkellä minä taas olen täysipäiväinen (joskaan en välttämättä täysipäinen) ajattelija

-tähän pohjautuen olen tehnyt kolme lisähavaintoa:

1. Liike on mahdollista muuallakin kuin toiminnan tasolla

2. Elämäni olisi merkittävästi helpompaa mikäli en ajattelisi niin paljon

3...mutta se olisi myös merkittävästi yksiuloitteisempaa, enkä kiehtoisi itseäni läheskään näin paljon

-vaikka minä pelkäisin, että puolituttu ahdistuu joulukortista liiallisena läheisyyden osoituksena, eikä täten haluakaan enää leikkii mun kaa, hän saattaa myös silmin nähden ilahtua

-...pelkään monia muitakin samalla tavalla epärealistisia asioita, ja itsensä haastaminen toimimiseen tästä pelosta huolimatta on syvästi palkitsevaa

-on hetkiä, jolloin elämää koskevat tavoitteet kutistuvat tietoisuuden ulkopuolelle ja sen täyttää hengittäminen täysin ylivoimaisena tehtävänä

-... mutta elämä on, halusi tai ei 

Ja tänään se on ollut sitä, kun vetää tuon aiemmin mainitun mekon päälle, lähtee kahville (mutta juo sanan varsinaiseta merkityksestä huolimatta kaakaon) poistuu tuntien jälkeen laukussaan uusi kirja, mielessään uusia & uudella tavalla nähtyjä vanhoja ajatuksia ja sydämessään (sijoitan sen sinne, vaikka sen sijaintia on vaikea paikallistaa, koska se lämmittää koko kehoa) tunne siitä, että on rakastettu.

Elämä on.

Itsenäisyyttä ja kirosanoja

Arvostan itsenäistä Suomea äärettömän paljon. Toisaalta tiedän, että en tarpeeksi paljon. Siihen, että arjessani muistaisin pysähtyä kiittämään, tai että edes todella ymmärtäisin, mistä kiitän, kun kiitän vapaasta Suomesta, olen ollut liian turvassa. Ainutlkaan aamuni ei ole valjennut väkivallan pelkoon, väestönsuoja on sana satunnaisissa ovissa. Tuho ja kuolema ei ole minun sukupolveni tarina, veri, jolla tämä maa on vapautettu, on jo imeytynyt siihen. Silmieni edessä on vain vihreä ruoho, joka siitä maasta on kasvanut. 

Uskon lippumme edustavan sellaisia asioita, ettei sen sininen risti ole painava kantaa, uskon sen valkeudessaan julistavan kauneutta monella tavalla. Mutta toisaalta tulee muistaa, että vaikka lippu nyt on valkoinen, on se veren tahrima, niin kuin varmasti on lippu jokaisessa maassa, jota ihminen asuttaa. Ei sen lipun tarina ole jalo tarina pienestä, joka sisulla voitti  julman vihollisen. Yhtä lailla se pieni oli julma, yhtä lailla se jätti jälkeensä kärsimystä, eikä vain sille, jonka kohtasi rintamalla, vaan myös sivullisille, naisille ja lapsille. Sota ei voi olla jalo tarina. Sota on epätoivoisten tekojen, julmuuden, kärsimyksen ja murtuneiden mielien tarina. Aina. Siksi me siniristikansalaiset saamme kiistatta ollla kiitollisia niille, jotka ovat sodalla maksaneet lipustamme kipeän hinnan. Mutta "me" on aina vaarallinen sana, sehän tarkoittaa, että jossain on myös "niitä". Syntyäkseen sodat tarvitsevat "meitä" ja "niitä". 

Ja vaikka täällä eivät pommit räjähtelekään, "meidän"  ja "niiden" sota tuntuu silti olevan täydessä käynnissä. Varoitus!  Tämä päivitys on nyt edennyt siihen pisteeseen, kun aion käsitellä siinä sanaa, joka ilmeisestikin on suomen kielen uusin kirosana. Valmiina? Tässä se nyt tulee: turvapaikanhakijat. Olen luullut, että perkele on suomen kielen vihaisin sana. Viime kuukausina olen oppinut, että se onkin turvapaikanhakija. Kyseinen sana on ihmiseen viittava substantiivi. Kyllä, ihmiseen. Ajattelin, että tämä on syytä mainita. Yleistä keskustelua seuraamalla kun voisi helposti erehtyä luulemaan, että kyseessä on vieras ja vaarallinen eläinlaji. Siksi olen monesti puheissani kiertänyt mahdollisimman kaukaa sanan pakolaiskriisi. Minulla on varaa siihen, en ole turvapaikanhakija. 

Nyt en enää kierrä. Me juhlimme tänään vapaata Suomea. Mutta kenelle tämä maa on vapaa? Kenellä on oikeus juhlia sitä, että asuu kovalla työllä rakennetussa maassa, joka on tasa-arvoinen, kenellä on oikeus juhlia suomalaisuuttaan? Uskoisin, että minulle se suodaan, ja juhlin sitä ilolla. Mutta koen pysäyttävää surua, kun juhlapäivän uutislähetyksessä vilisevät myös lakanat, jotka  julistavat eitä islamille, ja vaativat rajoja kiinni. 

Tiedänhän minä sen, maamme rajoja ovat ylittäneet ihmiset, joilla on yhteyksiä isikseen, maamme rajoja ovat ylittäneet ihmiset, jotka ovat raiskanneet, maamme rajoja ovat ylittäneet ja ylittävät ihmiset, joiden tänne kotoutumiseen liittyy vakavia haasteita. Jos kiistäisin tai sivuuttaisin moiset tosiasiat, olisin typerä ja naiivi. Mutta, nämä tosiasiat eivät oikeuta minua eivätkä ketään muutakaan sivuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet rajojemme yli täynnä kiitollisuutta ja halua tehdä parhaansa. Siksi myös meidän tulisi tehdä parhaamme, meidän, joilla on, tulisi antaa niille, joilla ei ole. 

Olen ihminen, jota sanat, ja se, mitä ne pitävät sisällään, kiehtovat äärettömästi. Olen pohtinut paljon tätä suomen uusinta kirosanaa ja kaikkea siihen liittyvää. Olenkin hyvin vakuuttunut, että ketään ei tule myöskään sivuuttaa pelkästään sanana pakolainen. Jokainen tässä maailmassa kun edustaa ensisijaisesti uniikkia, hengittävää, tuntevaa ihmisolentoa, ei ryhmää. Lasketaanko siis hetkeksi leimasimet? 

Ensi kuulemaltahan esimerkiksi "suomalainen" olisi ihan mukava leima lyötäväksi, saunaa, sisua, hiljaisuutta, luontoa...? Kivaa, eikö? Joo! Mutta tästä seuraa väkisin yksi kysymys, paljon edellistä pelottavampi. Kuka sen leiman saa lyödä, ja millä perustein? Onko "suomalaisuus" vihainen ja eklusiivinen leima, havumetsiin syntyneiden kalpeiden sinisilmien "limited edition"? 

Sanotaan, että "Asenne ratkaisee aina." Niin tässäkin. On sellaisia kliseitä, joihin haluan uskoa. Haluan että kansalaisuus, kulttuurinen identiteetti on henkilökohtainen, omin sormin sydämeen painettava leima. Kellään ei ole oikeutta lyödä sitä toisen kasvoihin. En siis kuitenkaan myöskään sano, että "imagine no countries", Suomi on   minulle rakas maa. Mutta sen sanon, että miettikkää,  rakkaat ihmiset, miettikää  haluatteko lyödä vastaantulijaa leimalla, vai ojentaa hänelle vapauden valita. Ja sanon myös, että pidetään ne verelä lunastetut rajamme auki! 

Mulla on vielä vajaa puoli tuntia aikaa toivottaa

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Mutta ennen kaikkea toivon, että me kaikki osattaisiin joka päivä elää niin, että suomalaisuus tarkoittaa jotain kaunista!