"Some moments are nice, some are nicer, some are even worth writing about.”

Elämässä on kovin monenlaisia hetkiä. Esimerkiksi niitä, kun on pakko nauraa itselleen hysteerisesti vedet silmissä, kun saa tämän sähköpostin...

... ja käy siitä isänsä kanssa seuraavan keskustelun:

-Mikähän toi on toi "nooreplyy", (nimenomaan näin äännettynä) joka näissä sähköposteissa aina on?

-Etkö sä muka ole tajunnut, että niissä lukee "nouriplai," koska noihin viesteihin ei voi vastata?

- No en! Oon kuvitellut, että se on joku sellainen juttu, joka välittää kaikkien pohjoismaisten nettikauppojen (siksi ääsinkin sen noin hienosti) maksuimoitukset/tilausvahvistukset. Vähän niinku paypal on se tilipalvelu.

Aina sitä oppiikin kaikenlaista... Voi apua, en tiedä, toivunko tästä ikinä :DD

Sitten on myös sellaisia hetkiä, kun koko elämä tuntuu kaatuvan niskaan. Ja joskus se myös tekee niin, Vaikkapa silloin, kun on pakko hyväksyä, että elämässä tapahtuu toisinaan todella surullisia, julmia ja epäoikeudenmukaisia asioita, joille ei ole yhtäkään hyvää syytä. Mutta kun niin tapahtuu, silloin ei auta kuin ryömiä pois raunioista, hengittää syvään, katsoa kaikkea oikein objektiivisen tarkkaan ja etsiä syyt, jotka kumoaa väitteen kaiken järjettömyydestä. Koska ne löytyy aina.

Koska yhtälailla on myös sellaisia hetkiä, kun tulee ajatelleeksi, että onni ei ehkä ole mitään sen suurempaa kuin aurinko, hyvää syötävää, ja loistava kirja! Niin, ja tietoisuus siitä, että mun elämän asukkaina on uskomattoman ihania ihmisiä.

                                     

Ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa pitkään odotetut kulttuurikokemukset Ateneumissa tai yhtälailla vain nauttia lämmöstä ja siitä että lautasella maistuu kesän olemus. 

Muurinpohjalätyt = kesä.   

Haluaako joku väitellä tästä yhtälöstä? Se tapahtuu sitten omalla vastuulla.

Ja sitten on niitä hetkiä, kun voi olla  tyytyväinen itseensä, kun tekee kerrankin jotain fiksua:

Lahjoitin viisikymppiä lastensairaalalle. Ja kyse ei ole siitä, että sanomalla sen ääneen haluaisin vakuuttaa olevani hyvä ihminen. Koska tiedän ihan hyvin, etten ole. Myönnän rehellisesti esimerkiksi olevani materialistinen. Mutta toisaalta taas, puolustaudun sillä, että tiedän osaavani aidosti iloita tavaroista, en pelkästään niiden omistamisesta. Esimerkiksi: Harvoin lainaan kirjoja kirjastosta, vaikka se on ekologisempaa, Haluan ostaa ne, koska kirjat on mulle konkreettisia muistutuksia tietyistä elämäntilanteista, tunteista tai ajatuksista. Paikkoja, joihin palata siinä missä vaikkapa kesämökkikin. Kyse ei siis ole pelkästään niiden omistamisesta. Mutta myönnän, että totta kai rahan lahjoittamisessa hyväntekeväisyyteen on tietynlainen hyvän omantunnon ostamisen sivumaku. Mutta en halua ajatella sitä niin. Musta ei ole maailmanparantajaksi, mutta aidosti ihailen niitä, jotka sellaisen elämänkatsomuksen mukaan elää, Ehkä mäkin otan tavoitteeksi, että muutun kyynikosta maailmaa rakastavasti syleileväksi kyynikoksi. Sitten voisin liittyä seuraan. Olen nimittäin huomannut, että kyynisyys ja ituhippeys ei oikein mahdu samaan ihmiseen. Working on that. Sillä välin kyllä toimin asioiden puolesta joihin uskon. Joten, haluan ajatella, että vaikkapa lahjoittamalla lastensairaalalle teen jotain konkreettista oikeasti TÄRKEÄN ASIAN edistämiseksi, en osta hyvää omaatuntoa. Joten, haluan kutsua teidät ystäväni talkoisiin. 

LAHJOITETAAN SIIS KAIKKI HYVÄN ASIAN PUOLESTA!

Ja tähän loppuun vielä kuva-arvoitus: Olenko rotta vai koira? 

Ettei keneltäkään menisi yöunet, kerron, että olen bichon havainais kesätyylissä, ja siitä päätellen, miten tuo yksi lässyttää aina kun menen ohi, olen syötävän söpö.

P.S. Kun näitä katson, harkitsen taas astetta vakavammin kuvien ottamista oikealla kameralla.

Palaillaan!

-Jenniina

Kielipoliisin sateinen vapaapäivä

Mitäs sitä muuta sadepäivänä tekisi kuin...

Kyllä, se on ruotsin kielioppi! Olen ehkä kerran, kaksi tai jopa kolme avautunut (todisteet Facebookissa) siitä, kuinka paljon mua ärsyttää, että vaikka olen kirjoittanut pitkän ruotsin, en vieläkään osaa sitä. Tai no, kyse on ehkä osaamisen määritelmästä. Jos pelkkä (sekä puheen että kirjoituksen) ymmärtäminen riittää, sitten olen aika taitava ;D Yo:n luetunymmärtämisen monivalinnoistakin sain 23/25. Missä siis vika? No siinä kieliopissa, kieliopin monivalinnoista napsahti ihailtava 13/25 tulos, ja siitä aineesta en katso tarpeelliseksi edes keskustella... 

Ja saanen mainita, että eräässä ystäväkirjassa on aiheeseen liittyen sangen imarteleva paljastus minusta. "Rakastaa yli kaiken: Joskus hamassa tulevaisuudessa ruotsin kirjojen teurastamista ja polttamista roviolla" Merkintä siis vuodelta 2012. (Okei piti se sisällään myös vähän imartelevampiakin juttuja niinku kulttuuri ja kirjat.) Mutta myönnän, että henkilön X kanssa (en koskaan vasikoi rikoskumppaneitani) suunniteltiin tuota (ainakin melkein) tosissamme jonkinlaisena luokionpäättämisriittinä.

Mä en ehkä ole siis ollut aina se motivoitunein ruotsin opiskelija. Tai olenhan mä halunnut saada siitä hyviä numeroita. Mutta lukio oli siitä jännä paikka verrattuna yläasteeseen, että siellä hyvien numeroiden eteen olisi vissiin pitänyt toisinaan tehdäkin jotain, esimerkiksi läksyt. No, mun hyvä ymmärrys paikkasi kieliopin aukot sen verran hyvin, että kirjoitin lopulta M:n. Mutta jossain mun takaraivossa on silti kytenyt ajatus, että joskus vielä muutan kohtalaisen teoreettisen pohjani käytännön osaamiseksi. Joka siis toivottavasti ilmenisi esimerkiksi siten, että en anna Vaasan torilla ruotsinkieliseen kysymykseen aukotonta vastausta suomeksi, koska nyt vain satun häkeltymään, Onneksi kukaan (ruotsin opettajistani) ei ollut näkemässä.

En tiedä, ehkä tällä ruotsin kielioppiin tarttumisella (joka on pitkään keikkunut aloittamista vaille valmiiden projektien listalla) on jokin yhteys eilen lukemaani, hulvattomaan Vadelmavenepakolaiseen... Jokatapauksessa, tänään aloitin siis kivisen tieni kohti ruotsini kieliopillisen kivijalan paikkaamista. Toivottavasti se käytännön puhetaitokin seuraa sitten joskus perässä. Vaikka sen edelle priorisoin kyllä sellaisen englannin aksentin, joka ei mahdollista sekaannuksia mun ja Kimi Räikkösen välillä.

Englannista puheen ollen... mulla on eräs neuroosi: en kykene lukemaan kaunokirjallisuutta englanniksi. Siis varsinasestihan mun kielitaito olisi riitännyt siihen ehkä yläasteelta lähtien. Mutta ongelma piilee siinä, että lukeminen on mulle flow-tila (tästä en ookkaan tainnut ikinä puhua..,) Mutta no, mähän en oikeastaan kuuntele erityisemmin musiikkia. Ja tiedän, että enemmistö ihmisistä ei voisi elää ilman sitä. Luulen, että lukemisessa on mulle kyse samasta ilmiöstä. Sanat on mun musiikki, Ei ole mitään parempaa kuin hyvin kirjoitettu kirja! Kauniit, taidokkaasti punotut sanat on melodia, joka koskettaa niin kokonaisvaltaisesti, että se tuntuu sekoittavan koko olemuksen. Jos luen englanniksi, törmään sanoihin joita en tiedä, tai olen vähintääkin epävarma niiden sanatarkasta merkityksestä. Silloin en saavuta niiden vivahdetta, ja melodia (suonette anteeksi paatokselliset kielikuvani) kärsii. Ja voin sanoa, että tunnelman rippeetkin haihtuu taivaan tuuliin siinä vaiheessa kun tarttuu sanakirjaan. Olisi se sitten perinteinen tiiliskivimalli tai sanakirja.org. Mutta nyt olen viimein ratkaissut tämän neuroosin ongelman! Ei, vastaus ei ole intensiiviterapia vaan...

... VIHKO JA KYNÄ, Näin mun ei tarvitse varsinaisesti katkaista flowtani, kun voin tarkistaa käännökset myöhemmin. Mutta mun ei myöskään tarvitse sortua sellaiseen luonnottomuuteen, kuin tuntemattoman sanan huomiotta jättämiseen. Lisäksi näin kaikki sanat jää johonkin talteen. Koska muistiinhan ne ei yhdestä tarkistuskerrasta kuitenkaan tallennu. Win-win-situation! Olen neuroottinen nero!

Ja olen myös siinä mielessä onnekas, että kotonamme toimiii ravintola! ;)

Päivän annos: lohta (uudessa savustuspöntössä valmistettuna) kera uusien perunoiden, piparminttukastikkeen, sekä parsakaalin ja porkkanan

P.S, Vedin pitkästä aikaa kirpparilta löytämäni herätyskellon (kyllä, luitte oikein. Se on myös valmistettu Tsekkoslovakiassa). Luulen, että palaan päätökseeni jättää se vetämättä. Koska ajatukseni on tällä hetkellä sovitettu rytmiin tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak.....

P.S. 2 Eikö niin, että kaltaiseni vakavastiotettavan bloggaajan tulee ehdottomasti ottaa kuvansa iphonella?

Kielipoliisi peitetehtävissä kiittää ja kuittaa! 

Palaillaan!

-Jenniina

18 (tyhmää) kysymystä ja muutama toteamus

1. Miksi aika kuluu näin nopeasti? Nyt EI voi olla jo heinäkuun puoliväli!

2. Enkös mä kirjoittanut aivan vasta? (En. Siitä on kaksi viikkoa)

3. Miksi päivät joskus loppuvat ennen kuin ehdin tehdä yhtään mitään?

4. Miksi niin voi käydä silloinkin, kun nousen seitsemältä?

5. Johtuuko se lomasta, vai siitä, että olen yleisesti saamaton? (Epäilemättä jälkimmäisestä eiku siis... kysypä joku toinen)

6. Miksi jokainen sovittu aikataulu johtaa hillittömään kiireeseen (joka kovasta yrityksestä huolimatta usein huipentuu myöhästymiseen.) ?

7. Miksi kirjaston kirjat on mahdoton palauttaa ajoissa vähemmän kuin kaksi viikkoa myöhässä?

8. Miksi mulla on taas tuhat ja yksi projektia alottamista vaille valmiina?

9. Miten on mahdollista, että tulen ostaneeksi vaatteita, kun ainut aikomukseni on käydä
poistamassa havaitsemani varashälytin?

10. Ja onko joku muuten joskus päässyt alennusmyynneistä ostamatta samalla jotain normaalihintaista? Sehän on täysi mahdottomuus, koska uutudet ja aletuotteet on yleensä vierekkäin. (Huomaatteko, vika on siis myyjän, ei mun)

11. Kuinka aikuinen ihminen voi olla niin typerä, ettei osaa käyttäytyä humalassa (Mietin tätä viimeksi silloin, kun Coffee Housen kassa säilytti tyyneytensä ihailtavasti kun vastaus (kuitenkin noudattettuun) poistumispyyntöön oli "Mä muistan sun naamas ihan varmasti"

12. Mitä voi tehdä, jos ei ole koskan pitänyt bloginsa nimestä, muttei satu keksimään parempaakaan? (Lohduttautua sillä, että teitä ei ehkä kiinnosta mun höpinät, vaikka nimi olisi iskevämpikin.)

13. Kai siinä, että täyttää seuraavaksi 20, on aihetta ikäkriisiin? (Sehän tapahtuu jo lokakuussa, on siis hyvä aloittaa ajoissa) Onneksi simpanssitkin kuulemma kärsii ikäkriisistä. Hyvät ja huonot uutiset on varmasti juuri sellainen aina korostettu  luotettava lähde?


14. Miksi ajatukset on toisinaan niin vaikea pitää järjestyksessä?


15. Edelliseen viitaten: ajattelenko jotenkin väärin, jos olen elävä esimerkki siitä, että "Ajattelu johtaa melankoliaan ja oman mitättömyyden tajuamiseen" ?

16. Entä olenko ainut, jolle Sofian maailma aiheutti järkyttävän eksitentiaalisen kriisin? Tai tarkalleen ottaen se ehkä ainoastaan syvensi olemassaolevaa. Ja pliis, sanokaa nyt joku, etten ole ainoa, jonka päällimääinen tunne tuon  sulkemisen jälkeen oli "MITÄ?!"

17. Mikä musta tulee isona?



Toteamuksia:

- Luen, olen siis olemassa. Se on ikuinen pakopaikka. Vaikka maailma saattaa toisinaan näyttäytyä tyhjyytenä vailla värejä, jossain on aina olemassa sanat, jotka muistuttaa miten nauretaan, tunnetaan räjähtävän kokonaisvaltaisesti. Se riittää mulle olemassaolon syyksi.

- Vaikka tietää, että se on väistämätön tosiasia, on yllättävän vaikea hyväksyä, että koko elämän jaloissa pyörinyt karvakaveri saattaa olla tekemässä lähtöä silkkaa vanhuuttaan. Siitäkin huolimatta, että lähimenneisyyteen on osunut paljon suuurempi menetys.

- “Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin, jotka osuvat kohdalle”

Totta, Riikka Pulkkinen 

Mulla on ihanat läheiset. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, millaisia rakkaita, ihmeellisiä ihmisiä mulla onkaan elämässäni! Siitä, että juuri nuo kauniit polut ovat ristenneet omani kanssa.

I

Ja sinä, rakastettavan hurmaava kummityttöni, sinun polkusi seuraaminen on poikkeuksellinen etuoikeus.

(Ihan pakko huomauttaa, että ylläoleva on elämäni ensimmäinen kuvamuokkaus. Olen todella ylpeä!! En siis siitä, että jälki olisi hyvää, tai että olisin selvinnyt nopeasti ja ilman lukuisia kirosanoja, vaan siitä, että seinällä ei ole enää jättimäistä nenää. Samalla voisin pitää hiljaisen hetken kunnioituksesta kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti osaa muokata kuvia. Se ylittää mun käsityskyvyn)

Vielä viimeinen kysymys:

18. Onko mitään järkeä kirjoittaa, jos lopputulos on näin päätähuimaavan  kiehtova?

Mulla on muuten aina vähän hankaluuksia keksiä, millaiset jäähyväissanat iskisin näiden postausten loppuun. Niistä on tehty (ehkä tahattomasti) taidemuoto blogissa nimeltä Sama suomeksi. Voi sitä varomatonta opettajaa, joka tämän blogin mainitsi sivulauseessa, Jostain syystä jäi ruotsin murteiden kuunteleminen siltä erää... Erään neiti Hoon kanssa saatetiin sabotoida vähän muidenkin kuuntelukokemusta. Mutta tarjottiinpahan ainakin materiaalia mitä kiintoisimmista nauruista. Voi kultaiset (tai ehkä pikemminkin kultautuneet) lukiomuistot! 

"No hei taas, pikku mustapippurimansikat"!

-Jenniina