Lauantaina siunattiin lepoon rakkain isi. On hetkiä, jolloin ikävä saa ihonkin hiertämään. On rajaton, ikuinen ikävä, mutta on myös kiitollisuus. Ääretön kiitollisuus siitä, että sain jakaa juuri tuon poikkeuksellisen elämän, että sain polulleni ihmisen, jonka kaltaista moni ei saa kohdata koskaan. Olen kiitollinen tietäessäni, ettei se ollut vain mulle maailman paras isi, se henkinen koti, jossa pikkuinen tyttö oli turvassa silloinkin, kun oli liian kivuliasta ja vaikeaa olla aikuinen ihan vielä. Että erityisyys ei ole olemassa vain mulle, vaan rakkaat ihmiset ympärillä on peilejä sille menetykselle, kun tästä maailmasta on poistunut jotain kiistatta poikkeuksellista, kaunista ja hyvää. Mutta se on poissa vain ulkoa katsottaessa, ja sisällä on jotain, mikä on nyt entistä voimakkaampaa, kirkkaampaa ja lämpimämpää. Ja olen iloinen saadessani nähdä, että se lämpö on koskettanut laajasti, ei ainoastaan mun sydäntä.
Kiitän siitä, että kärsimys ja sairaus loppui nopeasti, kiitän ettei mun tarvinnut surra kapinaa eikä levottomuutta, vaan kohtasin rauhan saaneen lähtijän, jonka oli helpompi antaa mennä. Mutta ennen kaikkea kiitän siitä, että vaikka menetyksen uhka vieraili horisontissa jo vuosia sitten, saatiin nämä vuodet. Vuodet, jotka antoi sen kaiken, mikä nyt on mussa. Aina.
Kiitos siis isi, että annoit mulle paljon tästä maailmasta, jonka nyt näen. Kiitos, että opetit naurun, joka kantoi ja tulee aina kantamaan ne synkimmätkin hetket.
"Taivas itkee valoa,
vaikka suru on rautainen paita,
jonka saumat hiertävät aamuisin.
Sinä kuiskasit minulle nimeni. "
Rakkaudella kaivaten Jenniina.
