Olen kuunnellut ainakin kaksi viikkoa, mitä kaikkea isälle voisi ostaa. Koskaan aiemmin en ole oikeastaan osannutkaan kuulla, että yhden sunnuntain mainostamiseen kuluu kaksi viikkoa. Jotka ovat tuntuneet piinallisen pitkiltä. Onneksi olen edes ollut luova ja löytänyt siihen muitakin syitä kuin Reijo Mäen dekkarit, lounashinnat, parta- , pora- ja kaikkimahdollisetkoneet, kauluspaidat, kalsarit ja sen, että tarkemmin ajatellen Leijonakaupan mainos on pyörinyt täsmälleen tuollaisena ainakin viimeiset kolme vuotta.
Tänä vuonna en osta sinulle mitään.
(Rehellisesti sanottuna en ole kyllä kaikkina muinakaan vuosina ostanut. Sanoit, että riittää, että olen kanssasi, katson vaikka elokuvan)
Ensin ajattelin, että tämä olisi se Someton sunnuntai, joka joskus jäi toteuttamatta. Tämä päivä, jona kaikki kertovat isästään ja tulevat samalla huutaneeksi, että sinä olet kuollut, että minä olen isätön ensimmäistä vuotta kahdestakymmenestäyhdestäni, enkä todellakaan tiedä, miten tätä uutta elämää nyt sitten eletään.
isätönisätönisätön.
Paitsi että. Eihän se noin ole. Isätön on joku, jolle isä ei ole elävästi läsnä, vaan tuntematon. Ja minähän tunnen sinut, uskon tuntevani sinut niin hyvin, kuin kukaan toinen on koskaan mahdollista tuntea. Tunnen esimerkiksi sen silmien ilmeen, joka kertoo, kun jokin on hauskaa, mutta kukaan muu ei näe sitä. Nyt minäkin näen, osaan poimia sen ja nauraa. Usein väärissä paikoissa, vaikkapa luennolla, koska opettaja sanoo jotain, mitä hän ei ollenkaan tiedä sanovansa, kiitos sinun.
Voisin sanoa paljon asioita, jotka tiedän sinusta: että inhosit intohimoisesti sipulia, pidit kaikkia mahdollisia avaimia yhtenä naurettavan isona nippuna, sen kilahdus oli kävelysi tuttu satunnaisnuotti, että kirjoitit englannista laudaturin ja olit toivoton yökukkuja. Mutta mikään sellainen ei ole olennaista. Olennaista ei ole itsessään vielä sekään, että opetit minut nauramaan.
Nauraminen on helppoa. Niin minä ajattelin, ajattelin, että se on se helpoin valinta, kaikelle voi nauraa, ja sitten mikään ei olekaan enää vakavastiotettavaa, merkittävää, eikä varsinkaan vaikeaa tai kipeää. Siitä syntyivät ne harvat riidat, joissa oli enemmänkin syytä kuin se, että minulla oli maanantai. (Se saattoi osua myös perjantaille, ja silloin tarvittiin kärsivällistä kiukuttelun kohtaajaa. Sitä olitkin, mutta ilmoitit kyllä sitten, kun tuli yhdeltä päivältä raja vastaan. Yksi äänenpaino, sekin kovin tuttu, joskus jokin kotimainen kunnon kirosanakin, ja tiesin, että tämä olikin muuten sitten tältä erää tässä.) Niin, minustahan asiat ovat usein Vakavia ja Kuolettavan Ahdistavia, ei niitä aina voi naurulla keventää, etkö sinä tajua!
Olikin niin, että minä en tajunnut, en ennen kuin viimeisenä päivänä sairaalassa. Nauraa sielläkin, missä on ulostetta, verta ja väistämättömyyttä, ensinäkemältä ei mitään nauramista. Nauraminen ei olekaan mikään kevytkenkäinen näkemys, se vaatii vahvuutta ja kykyä nähdä maailma niin syvästi, että sen näkee monesta kulmasta yhtä aikaa, vain silloin sille kykenee nauramaan. Eikä se tarkoita sitä, etteivätkö terävät reunat sattuisi, se tarkoittaa vain sitä, etteivät ne satuta kaikista suunnista katsottuina.
Sanon rohkeasti tuntevani sinut, tiedän sen siitä, että olet niin tuttu, etten tarvitse ääntäsi tietääkseni mitä milloinkin sanoisit. Kuullessani ymmärrän, että valosi ei tarvitse kehoa säilyäkseen, ollakseen olemassa, loistaakseen ja lämmittääkseen, ilman kehoaan se oikeastaan on vielä selvemmin. Se on kaikkein kirkkainta ja todellisinta, enemmän kuin sanat, ilmeet ja halaukset, vaikka niitäkin tarvitsisin välillä epätoivoisesti.
Olet minulle monia, monia, monia, monia asioita, jotka muistan ikuisesti. Mutta yksi, jonka olen ollut vähällä unohtaa, ja johon on siksi tarpeen juuri tänään erityisesti pysähtyä, on tämä: olet edelleen minun isäni, aina minun maailman paras isäni, isi. Sana isätön ei siis koske minua mitenkään: minulla on maailman uskomattomin isi, vaikka kaikki, esimerkiksi ne uudet ihmiset joita vielä elämässäni tapaan, eivät sitä vältämättä näe. Mutta minä tiedän.
Senkin tiedän, että maailmassa on monia muitakin "parhaita isiä". Mutta kukaan toinen ei olisi voinut olla sitä juuri minulle, sillä juuri meidät oli tarkoitettu kohtaamaan, jättämään toisiimme sellainen jälki, jota on mahdoton pyyhkiä pois. Kaikille "isä" ei tarkoita ihmistä, joka sen lisäksi, että antaa elämän, on vanhempi, lahjoittaa vielä
sielustaan sellaista, joka loksahtaa paikoilleen olemukseen. Se vain löytää sinne, lähelle sitä ydintä, jota moni ei koskaan kosketa. Ei se etukäteen tiedä, että se kuuluu juuri sinne, mutta se on yhtäkaikki itsestäänselvää. Minulle sinä tarkoitat juuri sellaista ihmistä, ja siitä olen äärettömän kiitollinen (melkein) joka päivä.
Isi ei tarvitse omaa päivää, ei ole tähänkään asti tarvinnut. Olen osannut sanoa ilmankin: "Minä rakastan sinua." Muistan joskus jollain lukion tunnilla todenneeni "Mä haisen näköjään ihan mieheltä, kun mun isä halas mua aamulla." Silminnähden hämmentynyt keskustelukumppani kysyy "Miks?" "Ai miten niin miks?" "Mun isä halaa mua vaan, jos mulla on esim. synttärit." Sinä halasit minua syystä ja syyttä, enkä ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan että halaus voisi olla miksi-kysymys. Ja siitä olen kiitollinen, siitä, että opin vastaamaan kysymättäkin, minä rakastan sinua. Niin sinulle, kuin muillekin, toivon.
Minulla on jossain paita, jossa lukee "Daddy's girl", ostin sen vuosia sitten Tallinnasta yhden halppisvaateketjun liikkeestä, siinä on purkapallonpinkki sydän, se on ehkä aavistuksen liian pieni, ja ehkä, oi ehkä, se on muutenkin aika mauton. Silti, varsinkin juuri tänään tekisi mieli pukeutua siihen julistuksenomaisesti, vähän niinkuin vedän usein ylleni flanellipaitasi, turvaan siihen kuin taapero riepuun. "Sinä voit olla ja olet olla yhtä totta kuin paitasi, vaikka et samalla tavoin fyysisesti tässä olekaan! " Niin, sinä olet mukanani samalla tavalla, kuin flanelli ihoa vasten, syvemminkin, olet kaikkien kolmen ihokerrokseni alla, ja minä olen sinun tyttösi.
Eikä siihen tarvita nimettyjä päiviä eikä paitoja. Se on totta, itsestäänselvää ja olemassa yhtä kauan kuin minäkin.
Minä rakastan sinua.
