Mulla on tällä hetkellä mielessäni pari kysymystä: Miten ihmeessä kuvittelen alottavani aloitetaan blogi? Ilmeisesti se vaatii jonkinlaista esittelyä? Mahtavaa. Oon aina inhonnut tutustumisleikkejä. Niitä, joissa pitää sanoa nimensä perään adjektiivi (tai parhaimillaan esimerkiksi lempihedelmä, tai muuta fiksua) Vika on joko mun mielikuvituksessa tai siinä, että mun nimi alkaa J:llä. Koska nytkin mun mieleen tulee ainoastaan tarkoitukseen erittäin epäsopivia adjektiiveja, kuten järkyttävä tai joustava. Muistin just, että lukion ekana päivänä taisin esitellä itseni tälläisessä leikissä Jenniina, jäätävä. En sitten muuta keksinyt..Entä miten kertoa itsestään siten, että se EI kuulosta loppuunkuluneelta deitti-ilmoitukselta? Olen Jenniina ja olen 19-vuotias opiskelija. Luonteeltani olen huumorintajuinen, rehellinen... Luultavasti ei ainakaan näin. Musta tuntuu, että noin alkava esittely voi loppua ainoastaan "Jos rakkaus roihahti, ota yhteyttä" Ei sillä että tietäisin, kun en ole koskaan lukenut deitti-ilmoituksia, enkä varsinkaan katsonut deittitchatteja kolmelta yöllä. Niin kuin ei tietysti kukaan muukaan.
Voiko tätä viedä enää mihinkään järkevään suuntaan? Todennäköisesti ei. Mutta jospa siitä huolimatta yritän vaikka kertoakin itsestäni jotain. Mä siis tosiaan olen 19-vuotias opiskelija. Tarkemmin sanottuna opiskelen tällä hetkellä Alkio-opistossa Korpilahdella. Se on avoin yliopisto mallia sisäoppilaitos. Asustan tällä hetkellä komerossa huoneessa, jossa on suihku ja toivon, että toukokuussa olen suorittanut englannin perusopinnot. Siihen en sitten osaakaan vastata, että mikä musta tulee isona. Mutta sen lupaan, että jos pääsen yliopistoon, en valita siitä, että yksiöt on pieniä. Ja koska kaikki ei varmastikaan tiedä missä on Korpilahti, niin kerron saman tien senkin. Se on nykyään Jyväskylän osa, joka tosin sijaitsee vaatimattomat 30 kilometriä Jyväskylän keskustasta. Sijainti tiivistyy nimessä: Korpilahti.Ja mä kun aina luulin, että rakas kotikaupunkini Seinäjoki on pieni paikka keskellä ei mitään. Kaikki on suhteellista.
Siltä varalta, että haluatte kuulla jonkinlaisen persoonallisuusanalyysin, niin teen teille sellaisen. Lähdetään vaikka siitä, että mä tykkään puhua, (kai kakki tajusi, että tää on eufemismi sille, että olen jatkuvasti äänessä) Siihen en ota kantaa tykätäänkö mua kuunnella. Mutta ainakin mä yritän kuunnella myös muita. Ja sanoisinko, että temperamentiltani olen... no aika herkästi syttyvä. Mun kaverit on huomannut tän, ja ne on ehkä repinyt siitä hupia ehkä kerran tai pari. Joku sanoo asian x ja mä käynnistyn välittömästi. "Kai sä huomasit, että mä heitin ton provosoidakseni sua?" No nyt kun kysyit...niin joo, oli se selvää alusta asti. Kaikki asiat on mulle sydämen asioita, koska sijoitan ne vihaan-rakastan akselille, en välimaastoon. (Tässä vaiheessa voinen mainita, että liioittelu on sarkasmin ohella elämän suola) Ja täytyy myöntää, että viimeksi mainittu on aiheuttanut myös suolaisia tilanteita. Onkohan mitään nolompaa, kun selittää jollekin, (joka yleensä näyttää siinä vaiheessa hyvin loukaantunelta) "Että hups, anteeksi luulin, että hoksasit, että se oli sarkasmia" Ja jos sen joutuu sanomaan ääneen, niin sen jälkeen ei oikeastaan kannattakaan sanoa enää mitään.
(Jos kaikki muutkin puhuisi, en joutuisi ongelmatilanteisiin)
(Jos kaikki muutkin puhuisi, en joutuisi ongelmatilanteisiin)
No,mitkä mulle sitten on niitä todellisia sydämen asioita? Ehdottomasti ensimmäisenä ja ylitse muiden: kirjat! Oon rakastanut lukemista siitä asti, kun tuon jalon taidon opin kuusivuotiaana. Tai ainakin siitä asti, kun luin L.M. Montgomeryn Pienen runotytön kolmannella luokalla. Se oli ensimmäinen kirja, joka sai mut itkemään. Ja kun mä itkin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin isän kuolemaa, mä ensimmäisen kerran jollain tasolla käsitin, kuinka suuri voima sanoilla voi olla.Sen, että niillä voi luoda maailmoja, jotka synnyttää yhtä vahvoja tunteita ja kokemuksia, kuin todellinen maailma meidän ympärillä. Se oli myös kirja, joka sai mut kirjoittamaan, muun muassa runoja (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että ne muistutti epäilyttävän paljon edellä mainitun E.B. Starrin tuotantoa) Ja jos olisin oikein naiivi, sanoisin, toivovani, että olen vähän edistynyt siitä, ja näen joskus painettuna jotain missä on mun nimi, ja joka ei ole kuolinilmoitus. Paitsi että sitä en sitten olekaan enää näkemässä.
Lukeminen on mulle flow-tila, jota ilman en voisi elää. Nautin yli kaiken siitä, että saan upota toiseen todellisuuteen, vailla muuta kokemusta itsestäni, kuin lukemani synnyttämät tunteet. Kirjoittaminen taas on mulle väline jäsentää ajatuksiani ja ilmaista niitä myös muille. Oikeastaan rakastan kaikkea mikä liittyy kieleen ja sanoihin.Ja mulla on myös rakas kieleen liittyvä harrastus: sekä omien että muiden kielioppivirheiden korjaaminen. Tai no, ihmisten silmissä se on luultavasti luonnevika, joka tunnetaan nimellä pilkun...viilaus. Piti siis sanomani, että kielten opiskelu on aina ollut mun juttu, mutta ennen kaikkea rakastan kielen tutkiskelua ja sillä leikkimistä. Esimerkiksi pakinoita tai monitulkintaisuuksiin perustuvia puujalkavitsejä, joista Fingerpori on loistava esimerkki. Sen tarkemmin en esittele sitä, mikä mun mielestä on hauskaa, etten menetä uskottavuuteni rippeitä heti alkuun.Voi kuinka mä kadehdin ja ihailenkaan ihmisiä, jotka osaa käyttää sanoja vivahteikkaasti ja kauniisti. Mun silmissä yksi taitavimmista esimerkeistä on Riikka Pulkkinen.
(Ja sinnepä ne sitten kuitenkin katosi..En voinut vastustaa kiusausta. Mutta hei, eikö jokaisessa blogitekstissä pidäkin
olla kuvia??)
Mä rakastan myös asioiden pohtimista. Sitä en tiedä, onko se uhka vai mahdollisuus ;) Mutta
jokatapauksessa mun mielestä ihmismieli ja ihmisten välinen vuorovaikutus on
ehkä maailman kiehtovin juttu. Ja siksipä, koska en tiedä, mikä musta tulee
isona, toimin sillä välin maailman parhaana ei viralistettuna keittiöpsykologina ;) Ja tulevaisuudessa toivon päätyväni työhön, joka on ihmisläheistä ja vuorovaikutuksellista,
aineopettaja ainakin kiehtoisi.Ja tän perusteella voikin varmaan päätellä, että ihmissuhteet kuuluu myös sydämen asioihin. Valehtelematta olisin valmis tekemään (ainakin melkein) mitä tahansa mulle rakkaiden ihmisten eteen. Koska ne on mun elämän kantava voima, jota ilman en ehdottomasti selviäisi. Ja tiedän myös sen, että mun kanssa on välillä selviämistä, Marilyn Monroen sanoin. "I`m selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle..." Mutta sen voin sanoa, että ainakin lojaalius ja luottamus on mulle itseisarvoja. Ja toivon, että ne taas kompensoi sitä lyhyttä sytytyslankaa... Mutta no, on silläkin langalla se toinen, parempi päänsä, nimittäin intohimoisuus. Mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mistä mä ehkä aion kirjoittaa, eikä edes siitä, onko tää yksi sellainen projekti, jonka unohdan kaikessa hiljaisuudessa vai kantaako tää kenties pidemmällekin. Mutta siitä voitte olla varmoja, että jos mä jostain kirjoitan, niin teen sen taatusti paatoksella. Ehkä kirjoitan kirjasta, johon viimeksi rakastuin tai sitten henkevän pohdinnan ihmiskunnan tilasta. Tai sitten päädyn vain purkamaan turhautumistani päivänä, jona mikään ei onnistu ja sukatkin on väärän väriset. En tiedä.
Ja ainiin. Oikeastaan tää oli asia joka mulla tuli ensimmäisenä mieleen, kun ajattelin itseni esittelemistä, joten kai sen voi lisätä loppuunkin? ;) Mulla on cp-vamma, eli tuttavallisesti ja helpostilähestyttävämmin synnynnäinen liikuntarajoite, Ja miksi se oli ensimmäinen asia jota mä ajattelin? Eihän Matti meikäläinenkään esittelisi itseään Matti, diabeetikko. Joten, miksi mä sanoisin: Jenniina, cp-vammainen? No toki mun vamma näkyy päälle, toisin kun diabetes. Ja joskus se tuntuu olevan ensimmäinen asia jonka ihmiset huomaa, (ehkä siksi jätinkin sen kerrankin viimeiseksi). Tietenkin se on ymmärrettävää, mutta se onkin jo sitten asia erikseen, miten tähän tekemäänsä huomioon suhtautuu... Mutta musta tuntuu, että tää on teema, josta saatte kuulla lisää sitten joskus, jos mä innostun tästä puuhasta.
-Jenniina
