Ainoastaan hulluille

On ollut sellaisia inhottavia päiviä, kun koko maailma on haavoissa hiertävä hiekka. Niin pientä, mitäänsanomatonta, yhdentekevää. Ja silti niin suurta, että tekee tauotta kipeää. Niin, sellaisia päiviä. Kunnes tuli eräs palava aamuyö, se huuhtoi yli, minä makasin siinä, polttouhri.

Ja sillä hinnalla, aamu nimeltä tiistai oli unohtanut hiekan. Olin vapaa täyttymään auringosta, tuulesta, ja kauneudesta. Kauneus astui eteeni jälleen, niin kuin usein ennenkin, kansiin puettuna. Isänäiti, jota en koskaan ehtinyt tavata, oli jättänyt sen löydettäväksi yläkerran kirjahyllyyn. Jälleen yksi Niitä Kirjoja, kokemus, joka täyttää,  saa sisällä kaikumaan jotain sellaista, että oleminen äkkiä on yksinkertaisen huimaavaa. Näkemään välähdyksen, joka pakenevaksi hetkeksi valaisee elämän ylimaallisen lumoavaksi. Sanat kävelevät vastaan ja kiskaisevat sisimmästä sen jokin, joka saa noissa riveissä vastakaiun. Se jokin riemastuu olemassaolostaan, koska ymmärtää itsensä vasta sitten, kun huomaa täsmälleen sopivansa niihin kauniisiin vaatteisiin, jotka joku toinen jossain, toisessa ajassa ja paikassa on sanoista kutonut.

Tämä juuri kuljettu kauneuselämys on siis Herman Hessen Arosusi. Aina kun luen elän jotain tällaistä, toivoisin osaavani kirjoittaa siten, että voisin sen kaikille kertoa. Tällaiset kirjat saavat minut muistamaan millaisia ovat sanat, joiden kauniit kasvot heijastavat elävän sielun. Sellaiset nähdessäni katson korkeammalle, täytyn halusta jonain päivänä kirjoittaa sellaiset itsekin, täytyn hillitömästä pelosta, että joudun lopulta julistamaan kaunottareni kuolleeksi.

Haluaisin sanasta sanaan siteraata portaat maagilliseen teatteriin, ainoastaan hulluille. Mutta kävelkää itse. Minäkin kävin siellä ja

"Minua värisytti, olin valmis alkamaan pelini alusta vielä kerran, valmis maistamaan vielä kerran sen tuskaa, kauhistumaan sen tarkoituksettomuutta, valmis vielä kerran ja monen monta kertaa vaeltamaan läpi oman itseni helvetin."