"Onni on tauko onnettomien ajanjaksojen välissä."

On niin kovin pelottavaa sanoa, että elämä on ihanaa. Se on aika vaatelias hypoteesi, joka ei toisinaan pidäkään paikkaansa. Se sattuu. Joten siksi sellaista ei oikein uskaltaisi sanoa ääneen.

Kannattaisi todeta vain hiljaa itselleen, että on tänään hillittömän hyväntuulinen. Että kirjasto on kiva paikka, josta löytää paljon uusia tarinoita silloin kun niitä kaipaa. Siis vaikka vanhojakin on kasautunut hävytön määrä kaikenkarvaisiin karvattomiin kirjapinoihin (epäilemättä hiukan epäjärkevä, mutta kumman kodikas säilytystapa) Selitän tuon ilmiön siten, että lukeminen on tunneasia. Joskus mikään niistä 15 lukemattomasta kirjasta, ei vain ole se oikea. Sanoisin, että kyseessä on verbaalinen ja tunne-elämän tasolla tapahtuva vaatekriisi, ei yhtäkään oikean väristä tarinaa, johon kietoutua! Olenko muuten kirjaston väärinkäyttäjä, kun en koskaan pääse sieltä ilmaiseksi ulos? Koska joku nyt vain keksi, että kirjat pitää muka palauttaa ajoissa.

Arvatkaa mitä? Ostin tänään kalenterin. Ja huolimatta sen muumisuuden vaatimasta haltioituneesta ihailusta, onnistuin jopa tekemään ensimmäiset merkinnät! Onko tämä vihdoin SE kalenteri, joka tulee tavaksi ja täyttyy? Tuntuu ihan jonkinlaiselta aikuistumisriitiltä! Kasvaakohan musta nyt sitten viimein vastuullinen aikuinen? Aika tylsä sanapari, oikeastaan. Luulen, ettei se tarkoittaisi sitä, että paksukarvainen mattoni tunnetaan kaveripiirissä aarrearkkuna, koska sieltä on löydetty kaikenlaista (Ei onneksi tähän mennessä mitään elävää) Se tarkoittaisi varmaan pikemminkin sitä, etten koskaan joutuisi harkitsemaan seinään sulautumista, saavuttuani vartin myöhässä ranteesssani kello, jonka tuotenimessä on "oversized". "Hallittu kaaos" voisi olla mulle mieluisampi sanapari. Kaaos saavutettu, olen siis etuliitettä vaille valmis. Mutta aikuistumiseen ei onnekseni välttämättä tarvitakaan (edes Muumi) kalenteria:

"Lukeminen ei ole ainoa tapa kasvaa aikuiseksi, mutta yksi tehokkaimmista se on."

Tästä voisin tehdä huonetaulun! Ja jos Esko Valtaoja on vielä oikeassakin, mullakin saattaa olla toivoa. Saatan kasvaa edes vastuuttomaksi aikuiseksi.

Siitä vastuullisuudesta ei nimittäin ainakaan taida olla pelkoa. Ja järkeni pitäisi kaiken järjen mukaan olla kovin kauhuissaan, koska ostin tänään kaksi paria kenkiä. Yhden käytännöllisen (ja kauniinkin) parin. Mutta toinen oli viininpunaista nahkaa. Ja sehän oikeuttaakin tämän duon kolminumeroisen loppusummaan, eikö? Mutta en ole ollenkaan kauhuissani. Pikemminkin kauhean iloinen siitä, kuinka paljon mukavan muotoinen materia ilahduttaa.

Ja ateria muuten myös. Tuoreista mustikoista tehdyn "Mamman marjapiirakan" syöminen oli vähintään yhtä nautinnollista kuin kuvittelin sen olevan, kun paistuvan piirakan tuoksu leijaili kirjassa kiinni olevaan nenääni. 

Nyt iski väsymys. Taidan mennä nukkumaan, enkä edes mieti sen suuremmin miksi kirjoitin pitkän tauon jälkeen hassuja hyväntuulisia ajatuksia, enkä jotain vakavastiotettavaa! 

Mitä parhainta yötä, palaillaan!

-Jenniina

"Some moments are nice, some are nicer, some are even worth writing about.”

Elämässä on kovin monenlaisia hetkiä. Esimerkiksi niitä, kun on pakko nauraa itselleen hysteerisesti vedet silmissä, kun saa tämän sähköpostin...

... ja käy siitä isänsä kanssa seuraavan keskustelun:

-Mikähän toi on toi "nooreplyy", (nimenomaan näin äännettynä) joka näissä sähköposteissa aina on?

-Etkö sä muka ole tajunnut, että niissä lukee "nouriplai," koska noihin viesteihin ei voi vastata?

- No en! Oon kuvitellut, että se on joku sellainen juttu, joka välittää kaikkien pohjoismaisten nettikauppojen (siksi ääsinkin sen noin hienosti) maksuimoitukset/tilausvahvistukset. Vähän niinku paypal on se tilipalvelu.

Aina sitä oppiikin kaikenlaista... Voi apua, en tiedä, toivunko tästä ikinä :DD

Sitten on myös sellaisia hetkiä, kun koko elämä tuntuu kaatuvan niskaan. Ja joskus se myös tekee niin, Vaikkapa silloin, kun on pakko hyväksyä, että elämässä tapahtuu toisinaan todella surullisia, julmia ja epäoikeudenmukaisia asioita, joille ei ole yhtäkään hyvää syytä. Mutta kun niin tapahtuu, silloin ei auta kuin ryömiä pois raunioista, hengittää syvään, katsoa kaikkea oikein objektiivisen tarkkaan ja etsiä syyt, jotka kumoaa väitteen kaiken järjettömyydestä. Koska ne löytyy aina.

Koska yhtälailla on myös sellaisia hetkiä, kun tulee ajatelleeksi, että onni ei ehkä ole mitään sen suurempaa kuin aurinko, hyvää syötävää, ja loistava kirja! Niin, ja tietoisuus siitä, että mun elämän asukkaina on uskomattoman ihania ihmisiä.

                                     

Ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa pitkään odotetut kulttuurikokemukset Ateneumissa tai yhtälailla vain nauttia lämmöstä ja siitä että lautasella maistuu kesän olemus. 

Muurinpohjalätyt = kesä.   

Haluaako joku väitellä tästä yhtälöstä? Se tapahtuu sitten omalla vastuulla.

Ja sitten on niitä hetkiä, kun voi olla  tyytyväinen itseensä, kun tekee kerrankin jotain fiksua:

Lahjoitin viisikymppiä lastensairaalalle. Ja kyse ei ole siitä, että sanomalla sen ääneen haluaisin vakuuttaa olevani hyvä ihminen. Koska tiedän ihan hyvin, etten ole. Myönnän rehellisesti esimerkiksi olevani materialistinen. Mutta toisaalta taas, puolustaudun sillä, että tiedän osaavani aidosti iloita tavaroista, en pelkästään niiden omistamisesta. Esimerkiksi: Harvoin lainaan kirjoja kirjastosta, vaikka se on ekologisempaa, Haluan ostaa ne, koska kirjat on mulle konkreettisia muistutuksia tietyistä elämäntilanteista, tunteista tai ajatuksista. Paikkoja, joihin palata siinä missä vaikkapa kesämökkikin. Kyse ei siis ole pelkästään niiden omistamisesta. Mutta myönnän, että totta kai rahan lahjoittamisessa hyväntekeväisyyteen on tietynlainen hyvän omantunnon ostamisen sivumaku. Mutta en halua ajatella sitä niin. Musta ei ole maailmanparantajaksi, mutta aidosti ihailen niitä, jotka sellaisen elämänkatsomuksen mukaan elää, Ehkä mäkin otan tavoitteeksi, että muutun kyynikosta maailmaa rakastavasti syleileväksi kyynikoksi. Sitten voisin liittyä seuraan. Olen nimittäin huomannut, että kyynisyys ja ituhippeys ei oikein mahdu samaan ihmiseen. Working on that. Sillä välin kyllä toimin asioiden puolesta joihin uskon. Joten, haluan ajatella, että vaikkapa lahjoittamalla lastensairaalalle teen jotain konkreettista oikeasti TÄRKEÄN ASIAN edistämiseksi, en osta hyvää omaatuntoa. Joten, haluan kutsua teidät ystäväni talkoisiin. 

LAHJOITETAAN SIIS KAIKKI HYVÄN ASIAN PUOLESTA!

Ja tähän loppuun vielä kuva-arvoitus: Olenko rotta vai koira? 

Ettei keneltäkään menisi yöunet, kerron, että olen bichon havainais kesätyylissä, ja siitä päätellen, miten tuo yksi lässyttää aina kun menen ohi, olen syötävän söpö.

P.S. Kun näitä katson, harkitsen taas astetta vakavammin kuvien ottamista oikealla kameralla.

Palaillaan!

-Jenniina

Kielipoliisin sateinen vapaapäivä

Mitäs sitä muuta sadepäivänä tekisi kuin...

Kyllä, se on ruotsin kielioppi! Olen ehkä kerran, kaksi tai jopa kolme avautunut (todisteet Facebookissa) siitä, kuinka paljon mua ärsyttää, että vaikka olen kirjoittanut pitkän ruotsin, en vieläkään osaa sitä. Tai no, kyse on ehkä osaamisen määritelmästä. Jos pelkkä (sekä puheen että kirjoituksen) ymmärtäminen riittää, sitten olen aika taitava ;D Yo:n luetunymmärtämisen monivalinnoistakin sain 23/25. Missä siis vika? No siinä kieliopissa, kieliopin monivalinnoista napsahti ihailtava 13/25 tulos, ja siitä aineesta en katso tarpeelliseksi edes keskustella... 

Ja saanen mainita, että eräässä ystäväkirjassa on aiheeseen liittyen sangen imarteleva paljastus minusta. "Rakastaa yli kaiken: Joskus hamassa tulevaisuudessa ruotsin kirjojen teurastamista ja polttamista roviolla" Merkintä siis vuodelta 2012. (Okei piti se sisällään myös vähän imartelevampiakin juttuja niinku kulttuuri ja kirjat.) Mutta myönnän, että henkilön X kanssa (en koskaan vasikoi rikoskumppaneitani) suunniteltiin tuota (ainakin melkein) tosissamme jonkinlaisena luokionpäättämisriittinä.

Mä en ehkä ole siis ollut aina se motivoitunein ruotsin opiskelija. Tai olenhan mä halunnut saada siitä hyviä numeroita. Mutta lukio oli siitä jännä paikka verrattuna yläasteeseen, että siellä hyvien numeroiden eteen olisi vissiin pitänyt toisinaan tehdäkin jotain, esimerkiksi läksyt. No, mun hyvä ymmärrys paikkasi kieliopin aukot sen verran hyvin, että kirjoitin lopulta M:n. Mutta jossain mun takaraivossa on silti kytenyt ajatus, että joskus vielä muutan kohtalaisen teoreettisen pohjani käytännön osaamiseksi. Joka siis toivottavasti ilmenisi esimerkiksi siten, että en anna Vaasan torilla ruotsinkieliseen kysymykseen aukotonta vastausta suomeksi, koska nyt vain satun häkeltymään, Onneksi kukaan (ruotsin opettajistani) ei ollut näkemässä.

En tiedä, ehkä tällä ruotsin kielioppiin tarttumisella (joka on pitkään keikkunut aloittamista vaille valmiiden projektien listalla) on jokin yhteys eilen lukemaani, hulvattomaan Vadelmavenepakolaiseen... Jokatapauksessa, tänään aloitin siis kivisen tieni kohti ruotsini kieliopillisen kivijalan paikkaamista. Toivottavasti se käytännön puhetaitokin seuraa sitten joskus perässä. Vaikka sen edelle priorisoin kyllä sellaisen englannin aksentin, joka ei mahdollista sekaannuksia mun ja Kimi Räikkösen välillä.

Englannista puheen ollen... mulla on eräs neuroosi: en kykene lukemaan kaunokirjallisuutta englanniksi. Siis varsinasestihan mun kielitaito olisi riitännyt siihen ehkä yläasteelta lähtien. Mutta ongelma piilee siinä, että lukeminen on mulle flow-tila (tästä en ookkaan tainnut ikinä puhua..,) Mutta no, mähän en oikeastaan kuuntele erityisemmin musiikkia. Ja tiedän, että enemmistö ihmisistä ei voisi elää ilman sitä. Luulen, että lukemisessa on mulle kyse samasta ilmiöstä. Sanat on mun musiikki, Ei ole mitään parempaa kuin hyvin kirjoitettu kirja! Kauniit, taidokkaasti punotut sanat on melodia, joka koskettaa niin kokonaisvaltaisesti, että se tuntuu sekoittavan koko olemuksen. Jos luen englanniksi, törmään sanoihin joita en tiedä, tai olen vähintääkin epävarma niiden sanatarkasta merkityksestä. Silloin en saavuta niiden vivahdetta, ja melodia (suonette anteeksi paatokselliset kielikuvani) kärsii. Ja voin sanoa, että tunnelman rippeetkin haihtuu taivaan tuuliin siinä vaiheessa kun tarttuu sanakirjaan. Olisi se sitten perinteinen tiiliskivimalli tai sanakirja.org. Mutta nyt olen viimein ratkaissut tämän neuroosin ongelman! Ei, vastaus ei ole intensiiviterapia vaan...

... VIHKO JA KYNÄ, Näin mun ei tarvitse varsinaisesti katkaista flowtani, kun voin tarkistaa käännökset myöhemmin. Mutta mun ei myöskään tarvitse sortua sellaiseen luonnottomuuteen, kuin tuntemattoman sanan huomiotta jättämiseen. Lisäksi näin kaikki sanat jää johonkin talteen. Koska muistiinhan ne ei yhdestä tarkistuskerrasta kuitenkaan tallennu. Win-win-situation! Olen neuroottinen nero!

Ja olen myös siinä mielessä onnekas, että kotonamme toimiii ravintola! ;)

Päivän annos: lohta (uudessa savustuspöntössä valmistettuna) kera uusien perunoiden, piparminttukastikkeen, sekä parsakaalin ja porkkanan

P.S, Vedin pitkästä aikaa kirpparilta löytämäni herätyskellon (kyllä, luitte oikein. Se on myös valmistettu Tsekkoslovakiassa). Luulen, että palaan päätökseeni jättää se vetämättä. Koska ajatukseni on tällä hetkellä sovitettu rytmiin tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak-tik-tak.....

P.S. 2 Eikö niin, että kaltaiseni vakavastiotettavan bloggaajan tulee ehdottomasti ottaa kuvansa iphonella?

Kielipoliisi peitetehtävissä kiittää ja kuittaa! 

Palaillaan!

-Jenniina

18 (tyhmää) kysymystä ja muutama toteamus

1. Miksi aika kuluu näin nopeasti? Nyt EI voi olla jo heinäkuun puoliväli!

2. Enkös mä kirjoittanut aivan vasta? (En. Siitä on kaksi viikkoa)

3. Miksi päivät joskus loppuvat ennen kuin ehdin tehdä yhtään mitään?

4. Miksi niin voi käydä silloinkin, kun nousen seitsemältä?

5. Johtuuko se lomasta, vai siitä, että olen yleisesti saamaton? (Epäilemättä jälkimmäisestä eiku siis... kysypä joku toinen)

6. Miksi jokainen sovittu aikataulu johtaa hillittömään kiireeseen (joka kovasta yrityksestä huolimatta usein huipentuu myöhästymiseen.) ?

7. Miksi kirjaston kirjat on mahdoton palauttaa ajoissa vähemmän kuin kaksi viikkoa myöhässä?

8. Miksi mulla on taas tuhat ja yksi projektia alottamista vaille valmiina?

9. Miten on mahdollista, että tulen ostaneeksi vaatteita, kun ainut aikomukseni on käydä
poistamassa havaitsemani varashälytin?

10. Ja onko joku muuten joskus päässyt alennusmyynneistä ostamatta samalla jotain normaalihintaista? Sehän on täysi mahdottomuus, koska uutudet ja aletuotteet on yleensä vierekkäin. (Huomaatteko, vika on siis myyjän, ei mun)

11. Kuinka aikuinen ihminen voi olla niin typerä, ettei osaa käyttäytyä humalassa (Mietin tätä viimeksi silloin, kun Coffee Housen kassa säilytti tyyneytensä ihailtavasti kun vastaus (kuitenkin noudattettuun) poistumispyyntöön oli "Mä muistan sun naamas ihan varmasti"

12. Mitä voi tehdä, jos ei ole koskan pitänyt bloginsa nimestä, muttei satu keksimään parempaakaan? (Lohduttautua sillä, että teitä ei ehkä kiinnosta mun höpinät, vaikka nimi olisi iskevämpikin.)

13. Kai siinä, että täyttää seuraavaksi 20, on aihetta ikäkriisiin? (Sehän tapahtuu jo lokakuussa, on siis hyvä aloittaa ajoissa) Onneksi simpanssitkin kuulemma kärsii ikäkriisistä. Hyvät ja huonot uutiset on varmasti juuri sellainen aina korostettu  luotettava lähde?


14. Miksi ajatukset on toisinaan niin vaikea pitää järjestyksessä?


15. Edelliseen viitaten: ajattelenko jotenkin väärin, jos olen elävä esimerkki siitä, että "Ajattelu johtaa melankoliaan ja oman mitättömyyden tajuamiseen" ?

16. Entä olenko ainut, jolle Sofian maailma aiheutti järkyttävän eksitentiaalisen kriisin? Tai tarkalleen ottaen se ehkä ainoastaan syvensi olemassaolevaa. Ja pliis, sanokaa nyt joku, etten ole ainoa, jonka päällimääinen tunne tuon  sulkemisen jälkeen oli "MITÄ?!"

17. Mikä musta tulee isona?



Toteamuksia:

- Luen, olen siis olemassa. Se on ikuinen pakopaikka. Vaikka maailma saattaa toisinaan näyttäytyä tyhjyytenä vailla värejä, jossain on aina olemassa sanat, jotka muistuttaa miten nauretaan, tunnetaan räjähtävän kokonaisvaltaisesti. Se riittää mulle olemassaolon syyksi.

- Vaikka tietää, että se on väistämätön tosiasia, on yllättävän vaikea hyväksyä, että koko elämän jaloissa pyörinyt karvakaveri saattaa olla tekemässä lähtöä silkkaa vanhuuttaan. Siitäkin huolimatta, että lähimenneisyyteen on osunut paljon suuurempi menetys.

- “Ihmisten väliset suhteet ovat kuin tiheitä metsikköjä. Tai ehkä ihmiset itse, hekin ovat metsiä, polkuja polkujen jälkeen avautuu heissä, polkuja jotka säilyvät tuntemattomina toisille, avautuvat vain sattumalta joillekin, jotka osuvat kohdalle”

Totta, Riikka Pulkkinen 

Mulla on ihanat läheiset. Olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, millaisia rakkaita, ihmeellisiä ihmisiä mulla onkaan elämässäni! Siitä, että juuri nuo kauniit polut ovat ristenneet omani kanssa.

I

Ja sinä, rakastettavan hurmaava kummityttöni, sinun polkusi seuraaminen on poikkeuksellinen etuoikeus.

(Ihan pakko huomauttaa, että ylläoleva on elämäni ensimmäinen kuvamuokkaus. Olen todella ylpeä!! En siis siitä, että jälki olisi hyvää, tai että olisin selvinnyt nopeasti ja ilman lukuisia kirosanoja, vaan siitä, että seinällä ei ole enää jättimäistä nenää. Samalla voisin pitää hiljaisen hetken kunnioituksesta kaikkia niitä kohtaan, jotka oikeasti osaa muokata kuvia. Se ylittää mun käsityskyvyn)

Vielä viimeinen kysymys:

18. Onko mitään järkeä kirjoittaa, jos lopputulos on näin päätähuimaavan  kiehtova?

Mulla on muuten aina vähän hankaluuksia keksiä, millaiset jäähyväissanat iskisin näiden postausten loppuun. Niistä on tehty (ehkä tahattomasti) taidemuoto blogissa nimeltä Sama suomeksi. Voi sitä varomatonta opettajaa, joka tämän blogin mainitsi sivulauseessa, Jostain syystä jäi ruotsin murteiden kuunteleminen siltä erää... Erään neiti Hoon kanssa saatetiin sabotoida vähän muidenkin kuuntelukokemusta. Mutta tarjottiinpahan ainakin materiaalia mitä kiintoisimmista nauruista. Voi kultaiset (tai ehkä pikemminkin kultautuneet) lukiomuistot! 

"No hei taas, pikku mustapippurimansikat"!

-Jenniina

” The way light and darkness mix under my skin has become a storm. You don’t see the lightning, but you hear the echoes.”

Reetta Isotupa-Siltanen "It`s raining cotton candy"

Sanovat  runoratsun olevan siivekäs valkea hevonen. Luulen, että se ehkä sittenkin on siivekäs seepra. Sehän on aivan järkeenkäypää. Toisinaan kun on niin vaikea tietää, onko musta vai valkoinen. Se tulee aina yllättäen, usein aamuöisin. Asuu kuulemma maassa, jossa maisemat ommellaan käsin, sillä onhan maailma kuitenkin teonsana. En ole aivan varma, missä on tuo maa, mutta luulen sen olevan sillä mielen reunalla, jonne ei usein katso. Sitä ei ole piirretty karttoihin, mikä on sangen harmillista. Toivon, että tapaisimme useammin, sillä tämän vieraan siipien havinan lomasta poimin kauneimmat sanani.



          29.6.2014

Arkisten askeleiden alla

kytee vangitun linnun levottomuus,

pyrkimys pakoon,

pimeän pelko,

aavistettu,

arvaamaton vuorovesi.

On hukuttava huomaamattomasti

kyetäkseen keskustelemaan veden olemuksesta.

Hymyn panssari kätkee

melankoliaa valuvat värit.

On maalattava tarkoin,

muistettava,

ettei lohduttomuus imartele.

Tuo riehakkaasti naurava olento

on oppinut,

että maailma,

on kauneuden markkinapaikka.

Hän eksyttää riemun kulisseihin sen,

joka asuu alati sortuvassa maailmassa,

kirjoittaa elämän monimutkaisuudelle kasvot

veren vangitsevalla musteella.

Hän kääntää katseensa,

kun se paljastaa pimeät polut.

Hänen huulensa verhoavat kidutetun huudon

kimpuksi yhdentekeviä lauseita.

Jotta hänen oikeudekseen tulisi vihata maailmaa,

vain, koska aikuiset ovat oppineet,

ettei synkkyys pue sunnuntailounasta.

On muistettava oikeanmerkkinen tee,

suudeltava molemmille poskille

Ilmassa leijuvat surun huutomerkit

tulee piilottaa järjestettyyn liinavaatekappiin,

jonnekin egyptiläisen puuvillan

ja suloisen silkin välimaastoon.

Niitä on tervehdittävä kyynelillä

oikealla hetkellä.

(Kyllä, juuri sellaisena

maailman viimeisen aamuyön hetkenä,

kun on aivan turha uskotella itselleen,

ettei murhe ole elämän tarkoitus)

 22.5. 2014

Linnut laulavat hillittömästi. 
Ikäänkuin ilo olisi sietämätön kestää.
Ehkä se onkin. 
Kenties aurinko, 
jota ei ennustettu,
polttaa minut, 
valoa halajavan paperinaisen.

Pakkopaitaan puetut päivät aivan lähellä. 
Mutta silti astelee röyhkeästi eteeni kevytmielinen havainto: maa, jota tuuli ei tuntenut,
on sittenkin suloisen vieras,
silti kuolleesta kuvitelmasta tuttu.
Viettelee varomattoman.

Vaikka onhan toki helminauha pujoteltu lukemattomat kerrat aiemmin.
Mutta eikö juuri siinä
 piilekin sen vastustamaton viehätysvoima,
 toistuvat katseet kestävä ajaton eleganssi?

                               

 18.2.2014

Satu sisäisestä pimeydestä

Valottomuus, 
jota tutummin kai nimitetään pimeydeksi,
saa suunnat katoamaan, 
mikä on sangen tuhoisaa.

Varsinkin silloin, 
jos se tuntemattomasta syystä
tekee öisen metsän sijaan kotinsa ihmisen sisälle.

Koska se saa Sielun, 
(Sen pienen, luultavasti siivekkään olennon, 
joka on ihmisen olemuksen suuntaava ydin
ja kertoo kantajastaan kaiken mikä on olennaista tietää.) 
käpertymään säikähtäneenä kerälle,
sillä ilman valoa se pelkää astuvansa harhaan ja satuttavansa itsensä. 

Se ei sinänsä ole vaarallista.
Pimeys yllättää joskus kaikki maailman Sielut.
Se hipaisee niitä varjoillaan silloin tällöin
ja jatkaa sitten matkaansa.
Se antaa Sielulle aikaa miettiä,
mihin suuntaan jatkaa sitten, 
kun näkee taas eteensä.

Mutta joistain sieluista Valottomuus ei päästäkään irti. 
Ja silloin käy niin, 
että tähän valottumuuteen alkaa kertyä hirviöitä. 
Ja ne ovat pelottavia, vahvoja hirviöitä.
Aivan erilaisia, kuin ne,
jotka asuvat joidenkin sänkyjen alla yölampun sammuttamisen jälkeen. 
Sillä niiden luonteeseen kuuluu, että ne katoavat, kun lamppu sytytetään taas.

Mutta hirviöt, joita leiriytyy valottomuudessa pelkäävän sielun ympärille, ovatkin tappavaa lajia. 
Sillä ne ovat ottaneet tehtäväkseen kuiskia Sielulle asioita, joista tämä pieni otus lamaantuu.
Ne sanovat sille :
"Tiedätkös, sinun ei oikeastaan kuuluisi olla olemassa"
"Näetkö tuon Sielun tuolla, tuon toisen ihmisen sisällä? Se on paljon parempi ja kauniimpi kuin sinä"
"Sinä olet aivan vääränlainen"
Aluksi Sielu ei usko, koska kaikkien Sielujen perusominaisuuksiin kuuluu, etteivät ne usko valheisiin.
Ja valheista suurin ja rumin on, että toinen Sielu olisi toista kauniimpi. 
Siksi Sielu levittää siipensä ja liihottaa karkuun. 
Mutta hirviöt palaavat aina.
Ne kuiskivat myrkkynuoliksi muuttuvia lauseitaan,
jotka ammutaan pakenevan Sielun siipiin. 

Ja kun Sielun valkeat siivet saavat tarpeeksi monta osumaa,
kun ne tahriintuvat vadelmanpunaisiksi
(Sielujen veri on sen väristä.)
silloin Sielu antaa periksi, 
väsyy pakenemaan. 
Sillä jokaisen osuman myötä
tulee hirviöistä vähän voimakkaampia.
Ja niitä tulee lisää. 
Sillä jokainen sanoo serkuilleen ja tädeilleen:
"Tulkaa tekin kokeilemaan, osutteko hyvin.
Olen huomannut, että epäonnistumisista muistuttaminen on tämän kohdalla erityisen toimivaa."

Ja kun Sielu antaa periksi,
se menee nukkumaan.
Ja se on oikein huono juttu sille ihmiselle, 
jonka sisällä se asuu. 
Koska kun kaksi ihmistä kohtaa, heidän sielunsa juttelevat keskenään.
Eivät välttämättä kauaa, 
koska aina sielut eivät puhu samaa kieltä. 
Ja silloin ne saattavat ajautua jopa riitoihin keskenään. 
Mutta aina ne ottavat mukaansa värin, joka on vähän erilainen kuin mikään toinen.

Mutta jos Sielu nukkuu, 
kulkee ihminen värittömänä muiden ohi.
Ei voi antaa eikä saada. 
Muut huomaavat tämän, 
siksi he usein tiedostamattaan kiertävät hieman kauempaa. 
Eivät osaa selittää miksi.
Mutta värittömyyttä he vierastavat.

Mutta onneksi maailmassa on myös harvinaisen tarkkanäköisiä Sieluja, 
jotka huomaavat,kun toinen pitää herättää, 
eivätkä vain kävele ohi.
Sielun herättäminen on nimittäin tarkkaa puuhaa.
Ei saa tönäistä liian lujaa, ettei se mene palasiksi.
Mutta ei myöskään saa tuudittaa liian hellästi, 
muuten Sielu haluaa jatkaa nukkumistaan. 
Täytyy löytää tasapaino. 
Tietää, milloin täytyy vain vetää perässä, 
Ja koska pitää potkaista vähän. 
Ja kaikkein tärkeintä on tietää, ettei
kädestä saa päästää missään vaiheessa irti.

                                       

      

Uskoisin, että nähdyksi tuleminen on ihmisen hartain toive ja pahin pelko.

-Jenniina

”On kaunis päivä rakkaani, unissa sanoissa ja kuolemassa. On kaunis päivä rakkaani, on kaunis päivä elämässä”

Tiedättekö, mun on pakko tunnustaa, että joskus kadehdin niitä ihmisiä, joiden elämässä on aina kaunis päivä. Ja vain siksi, että he juovat teetä nätistä mukista, sukissa on mukavan väriset raidat tai koska taivas on niin hurmaavan värinen. Ja vaikka sataisi, sekin on vain hyvä syy vetää jalkaan keltaiset kumisaappaat. Kamalankin päivä tuntuu aina kallistuvan positiivisen puolelle, vain koska lintu vain sattui laulamaan kauniimmin kuin koskaan ennen. Tai jotain. Älkääkä nyt kukaan käsittäkö väärin, ihailen kyllä näitä oman arkensa sankareita! Joskus sisälläni asuva pieni aika suuri kyynikko vain epäilee kyseisen ihmislajin aitoutta. Erityisesti maanantaisin.Tänään tosin on perjantai, mutta mulla oli silti harvinaisen huono päivä. Eli taidan toteuttaa kaksi ensimmäisen postauksen uhkauksista: kerron päivästä, jolloin sukatkin (mulla on sukkahousut, tässä se nyt nähdään) oli väärän väriset ja kirjasta, johon rakastuin (entistä enemmän) koska kyseessä on vanha rakkauteni.

Jos tämä kombinaatio ei ihan toiminutkaan koko huonon päivänä muuttavana linnunlauluna, niin melkein. Aurinko, ja romaani, joka vain paranee jokaisella lukukerralla. Ja plussana tuo lattejuoma, jolla isi (kyllä, tuo viisivuotiaan sanavalinta on mulle kaikkein luontevin.) mut yllätti :) Rakastan sitä! Hetkonen, onkos tämä nyt korrelaattivirhe, eikös tuo huudahdus viittaisi isiin, eikä latteen? Onneksi se pätee molempiin ;) Mutta ehkä tuo kirja(jonka ensimmäisellä sivulla on muuten tuo otsikon Hullusta Pierrotista peräisin oleva sitaatti.) on näistä ylitse muiden. Miksikö? En ole koskaan osannut kirjoittaa kirjoista varsinaisia arvioita. Jos kirjoitan kirjasta, teen sen samoin perustein kuin monet facebook-päivitykseni, haluan jakaa jotain mikä herätti minussa suuria tunteita.

Ensimmäisessä postauksessa (jotenkin ärsyttävä sana, onko tälle viehkeämpää synonyymia?) nimesin Riikka Pulkkisen ehdottomaksi esikuvakseni kauniissa ja vivahteikkaassa sanankäytössä. Saanko lisätä vielä, että mun silmissä tässä on kielellinen nero, monien muiden ohella toki. Vielä tämä kolmas tai neljäskin lukukerta jätti mut sanattomaksi, Siitä, että joku on kyennyt kirjoittamaan noin tarkkanäköisesti vanhojen ihmisten rakkaudesta, ihmisistä ylipäätään, ollessaan vain kolmekymmentä. Siitä, että joku voi käyttää noin runollisia kielikuvia, mutta abstraktiuden sijaan onnistuu kuirtenkin kuvaamaan jotain hetkeä häkellytävän konkreettisesti.  Siitä, kuinka monitasoisesti tarina voi viitata itseensä. Kuinka yhdestä sanasta "totta", voi tehdä koko tarinan kantavan voiman, joka saa lukuisia merkityksiä. Siitä, että sanoilla voi luoda jotain niin lähes sietämättömän kaunista, että se tuntuu sekoittavan ajatukset, saavan koko olemuksen sijoiltaan. Siitä, kuinka paljon uusia sävyjä tarinassa näkee, kun itse on muuttunut. Kaikki se, mitä olen itse joutunut kokemaan viimeisen vuoden aikana toi aivan uudenlaista syvyyttä näiden henkilöiden tarinaan.

Tää on niitä kirjoja, joiden verbaalisen maisemaan voisin jäädä asumaan. Tai ainakin rakentaa vakituisen pakoasumuksen niitä hetkiä varten,kun todellisuus osoittautuu turhan hankalaksi. Tekisin pesäni viisaisiin lauseisiin, pysähtyisin ihailemaan oivaltavasti piirettyä näkymää.

”Sillä tavalla omien päivien paino on helpompi kestää, murhe kuin mustetarha, joka toisinaan valuu hänessä.”

”Vaikeinta oli nähdä kuin toinen muuttui. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että itse oli muuttunut”

”Ehkä se oli Eevan särö, kykenemättömyys säilyttää itsensä matkalla kohti toista.”

”Hänellä on jo ilmeitä, mutta suru ei ole hakenut reunojaan hänen kasvoissaan vielä koskaan.”

”Nyt, kun aurinko uhrasi itseään hitaasti yölle, kaikki näytti leijuvan vaaleanpunaisessa usvassa.”

”Aurinko oli itseriittoinen oranssi pallo, se oli kietoutunut grafiitin harmaaseen.”

Ja kaiken aikaa pyykki kuivuu tuuletuskuiluissa, loputtomien tiistaiden tyhjänpäväisyyttä juhliva liputus.”

”Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia, joita ei osaa heti paikantaa.Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden, jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat: sellainen suu, sellainen leuka.

”Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla niin kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan.

”Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Ja siihen vastaaminen on suurinta rakkautta, johon ihminen kykenee.”

”Elämä, onnellinenkin, on toteutuessaan aina vähäeleisempää kuin unelmissa. Samalla se on painavampaa.”

 Poimin teille kimpun kauneimpia ajatuksia. Nyt menen nukkumaan (ja ehkä vain hetkeksi haaveilemaan, että musta tulisi yhtä lahjakas kirjoittaja)

Palaillaan!

-Jenniina

"Miksi on niin vaikea keksiä fiksu otsikko?" ja muita kysymyksiä

Varmaan siksi, että kävi juuri niin kuin ennustin, ja unohdin koko blogin tuon ensimmäisen postauksen jälkeen, joten en ole varma pitäisikö kirjoittaa vuolas anteeksipyyntö, tilannepäivitys, vai siirtyä vain suoraan sihen aiheeseen, joka mulla on mielessäni. Siispä teen kaiken edellämainitun. Pyydän nöyrästi anteeksi etten ole kirjoitellut. Siihen on noin miljoona syytä, ja kaikkein keskeisimmästä olen vakaasti päättänyt kirjoittaa joskus tarkemmin. Ja nyt voisinkin korjata hiukan viimeksi esittelemääni identiteettiä. Alkiolaisuus on nyt taaksejäänyttä elämää. Eikä mulla ole vieläkään sitä yksiötä eikä kyllä yliopistopaikkaakaan. Sen sijaan asustan omakotitalossa. Ei, en ole rikastanut yllättäen, Olen vain palannut juurilleni hurmaavaan (tässä on vain pieni vivahde siitä mainitusta sarkasmista) kotikaupunkiini Seinäjoelle ja olen jälleen vanhempieni nurkissa, Tästä äidin kanssa nautitaan niin paljon, että ajoittain ilmaisemme riemumme (naapurien iloksi) huutamalla ;) Kun kaksi samanlaista kohtaa... Oikeasti viihdyn loppujen kopuksi ihan hyvin. Sitä paitsi, ruoka korvaa kaikki muut kuviteltavissa olevat puutteet. Ja odotan enemmän kuin innolla syksyä! Moon menos Ilmajoelle harjoottelemahan sitä murretta, jota minen oo ikinä puhunut, vaikka tykkähänkin kovasti sen kultturellista soinnista...Ai niin ja sivutoimisesti opiskelen kirjoittamisen perusopinnot Etelä-Pohjanmaan Opistolla. Apua, olen kansanopistokierteessä... Joka toivottavasti katkeaa sitten ensi keväänä.

Ja nyt ennen kuin unohdan, arvatkaas mistä päätin alunperin kirjoittaa? Siitä mihin viimeksi lopetin. (Ei hätää, tämä on illuusio, ei mulla oikeasti ole mitään jatkumoa, eikä suunnitelmaa tässä kirjoittamisessa. Vaikka puolen vuoden tauko ehkä omalta osaltaan saattoikin vielä vahvistaa tätä vaikutelmaa.) Kuitenkin, viimeksi uhkailin kirjoittavani jotain liikuntarajoitteestani. Vain hoksatakseni, että mulla ei ole aavistustakaan, miten kirjoittaa aiheesta, josta olen hankkinut materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta (apuaa, ikäkriisi on kulman takana! Siis heti lokakuussa, mutta eipäs nyt eksytä) erinnäisissä tilanteissa. Tähän ratkaisun tarjosi eräs mukava Sanni-niminen olento, joka kysyi muutaman sangen olennaisen kysymyksen jotain koulujuttuaan varten. Joten olkaa hyvä, muutama kysymys ja vastaus koskien koulumaaiman mysteerejä:

1.  .Millaisena olet kokenut cp-vammasta johtuvan poikkeavuuden ja kuinka esimerkiksi opettajat ja koulukaverit ovat suhtautuneet?

Yleisesti ottaen hyvin. Ekalla ja tokallahan mua tosin kiusattiin jonkin verran. Nimittelyä ja pilkkaamista ja muuta ”pientä”. Onnekseni olin pienessä koulussa, mikä varmaan edesauttoi sitä, että se lopahti lyhyeen, eikä mulla siksi ole mitään kovin traumaattisia muistoja aiheesta.  Mutta kyllä se silti oli kokemuksena mieleenpainuva. Sitä kautta jouduin ensimmäistä kertaa käsittelemään sitä, että olen jotenkin erilainen kuin muut, ja joku voi vähätellä ja ylenkatsoa mua sen vuoksi. Joten mun täytyi siis opetella pitämään puoleni. Kokonasuuutena ala-aste ja yläaste sujui oikein leppoisasti. Se, että vietin yläasteeni pienessä koulussa, luokalla, jolla oli muutama ihminen, jotka oli tunteneet mut pienestä lähtien, varmaan säästi mut paljolta. Isossa luokassa olisin saattanut joutua silmätikuksi. Niinhän tapahtuu aivan liian monille yläasteiässä, vaikka heissä ei olisi edes osoitettavissa mitään muista poikkeavaa.

Lukioon siirtyminen pelotti mua todella paljon, nimenomaan siksi, että siirryin pienestä koulusta tosi isoon ja tunsin vain pari ihmistä etukäteen. Odotin kauhulla, miten ihmiset suhtautuisivat mun vammaan. Viimeisen kuukauden ennen koulun alkua olin joka toinen päivä varma, ettei kukaan leiki mun kaa. Onneksi pelkoni osoittautui vääräksi (mitä en kai loppujen lopuksi pohjimmiltani edes epäillyt) ja ehdoton enemmistö suhtautui hyvin. Törmäsin vain muutamaan poikkeukseen, jotka muistivat aina kohdella alentuvasti. Mutta onneksi löysin lukiosta myös jotkut rakkaimmista leikkikavereistani ;)

Kaiken kaikkiaan en ole kokenut cp-vammaa mitenkään ylitsepääsemättömänä asiana koulumaailmassa. Olen aina löytänyt oman paikkani kaveripiireissä ja pärjännyt muutenkin hyvin. Totta kai on niitäkin hetkiä, kun liikuntarajoite tuntuu nimenomaan siltä.  Vaikkapa silloin, kun kaveri selittää innoissaan, kuinka mahtavaa liikuntatunnilla testattu tankotanssi oli. Olen aina haaveillut tanssimisesta, mutta kaikkeahan ei tunnetusti voi saada. Ja myönnän, että olen usein ajattelut, että vähättelijöille pitäisi koulussa pärjäämällä todistaa, että on ihan yhtä fiksu kuin muutkin. Toisaalta näen cp-vamman myös positiivisena ”kaverisuodattimena”. Se karsii kätevästi pinnalliset ihmiset, jotka perustavat ensivaikutelmansa vain ulkoisiin tekijöihin.  

2.Mitkä käytännön asiat ovat tuottaneet eniten vaikeuksia tai häiritseviä tilanteita liikuntarajoitteiselle ja miten niitä voitaisiin helpottaa?

Laajassa skaalassa se, että koulujen yleinen esteettömyys ei todellakaan vielä nykyäänkään ole itsestäänselvyys, vaikka sen ehdottomasti pitäisi olla. Esimerkiksi, olin viime vuonna Jyväskylän yliopistolla englannin pääsykokeissa ja kysyessäni sain vastauksen, ettei kyseiseen saliin pääse mitenkään hissillä, vaan portaiden kulkeminen on ainut vaihtoehto. Onnistuu toki, mutta voisi helpommallakin päästä. Edelleen mietin, kuka huolehti siitä, että kanssani samassa salissa oleva pyörätuolissa istuva poika pääsi sinne. Sitten on tietenkin joitain pienempiä asioita, kuten se, että monien tavaroiden, kuten vaikkapa ruokatarjottimen kantaminen on mahdotonta. Onneksi tällaisissa tilanteissa opiskelijat tai opettajat ovat aina olleet ihailtavasti avuksi!

Toinen asia on ihmisten yleinen välinpitämätön asenne, joka paistaa pikkuasioista. Esimerkiksi, jos kävelen jonkun perässä painavasta ovesta ja oletan hänen pitävän ovea auki minullekin, tämä oletus osoittautuu turhan usein vääräksi. Mikä taas johtaa siihen, että ovi lävähtää väistämättä naamalle, koska minulla on jo kädet täynnä nelipistekepeistä, enkä mitenkään kykene vaihtamaan painopistettäni niin nopeasti, että saisin ovesta lennossa kiinni. Ihmiset eivät myöskään aina hoksaa omatoimisesti väistää jos seisovat/istuvat leveästi kulkuväylillä tai portaissa. Paikoissa, joissa on paljon ihmisiä monet saattavat myös kävellä liian lähellä hoksaamatta, että tavallista pienempi osuma saattaa johtaa tasapainon menetykseen. Ja onpa minut joskus juostu anteeksipyytämättä kumoonkin.

3.   Millaista kohtelua toivoisit opettajilta? Mitä heidän tulisi tietää ja huomioida?

Neutraalia, mutta tiedostavaa ja huomioivaa. Tarkoittaen siis käytännössä sitä, että on todella inhottavaa, jos huomaa, että opettaja (tai kuka tahansa) selvästi stressaa miettiessään, miten huomiosi minut parhaiten. Se on tarpeetonta ja yleensä johtaa kiusalliseen yliyrittämiseen.  Mikä taas aiheuttaa joskus nöyryyttäviä, tai ainakin alentavia tilanteita. Esimerkki: Joskus lukiossa historian tunnilla pyydettiin järjestäytymään neljän ryhmiin jotain tehtävää varten, ja olin kääntymässä tuolillani, että minä ja vierustoverini voisimme istua kasvokkain takana istuvan parin kanssa. Ohikulkeva opettaja kysyy ”Ei kai sun ole raskasta kääntyä ympäri?” Tuon kaltaisiin kysymyksiin on joskus vaikea vastata naama peruslukemilla, jos suoritettava ”tehtävä” on täysin omien kykyjen rajoissa. Tuollaisesta tulee nimittäin sellainen olo, että kommentoijan oma ajatus on ”eipä näytä onnistuvan” vaikka itsellä ei olisi mitään ongelmaa. Toteutus ei vain ehkä aina ole sulavimmasta päästä. Siispä, aina voi kysyä ”Tarvitsetko apua?” Se on usein jopa toivottavaa. Oman mielipiteen esittäminen avun tarpeellisuudesta taas ei ole.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että vaikkapa lukiossakin sain lähes ainoastaan hyvää kohtelua. On aina yhtä ilahduttavaa, kun opettaja tulee omatoimisesti ajatelleeksi niitä pieniä tekoja, jotka eivät ole välttämättömiä, mutta ehdottomasti elämää helpottavia: jos hän esimerkiksi tuo suoraan minulle jonkin monisteen jonka käski hakea luokan edestä, pyytää muita siirtymään mieluummin minun luokseni ryhmätöissä, hakee koepaperit kun näkee minun nousevan tai vaikka vain avaa oven.

Opettajien ei varsinaisesti tarvitse valmiiksi tietää mitään, koska jokaisen tarpeet ovat yksilölliset. Mielestäni paras yleisohje olisi: ”Jos et tiedä, kysy, älä oleta mitään!”  Ja olennaista on tietenkin muistaa liikuntarajoitteisen ihmisen vaikutus aina luokan toimintaa suunnitellessa. Ei ole kiva havaita, että luokan yhteisen illanvieton toiminnaksi on suunniteltu liikunnallisia leikkejä, tai että luokkaretki tehdään jollain tavalla vaikeakulkuiseen kohteeseen.

4.    Onko oma tai muiden suhtautuminen muuttunut siirryttäessä alakoulusta yläkouluun ja lukioon?

Ensimmäisen kysymykseen viitaten, ala-asteen kiusaamiskokemus avasi ensimmäisen kerrat silmät oman erilaisuuden pohdinnalle. Mutta peruskoulun ajan sanoisin suhtautuneeni liikuntarajoitteiseeni melko neutraalisti, asenteella ”näin ne asiat nyt on Lukion alku oli ehkä tietynlainen murros. Siinä iässähän omaa naiseutta, fyysistä viehättävyyttä, ja seksuaalisuutta pohdintaan ihan eri tavalla kuin aiemmin, ja toki cp- vamma tuo siihen oman twistinsä.

Muiden suhtautumisesta taas voisin sanoa, että reaktiot muuttuvat iän myötä epäsuoriksi. Ala- ja yläasteella kiusaaminen on luonteeltaan suoraa; nimittelyä tai pilkkaa. Toisaalta myös mieltä askarruttavat kysymykset kehdataan esittää, eivätkä ne jää naamasta näkyväksi kuumeiseksi pohdinnaksi. Lukioiästä eteenpäin taas ei useinkaan voi nimetä mitään suoria loukkaavia tekoja, mutta rivien välistä on joskus havaittavissa alentuva suhtautuminen. Sen aistii vaikkapa katseista tai puhetavasta, mutta sitä on vaikea osoittaa mitenkään, vaikka se usein satuttaa enemmän kuin suora pilkka.

5.      Olen nähnyt sinulla ”Asenne ratkaisee aina” –rannekkeen. Onko asia näin?

Ikävähän se on kyynikkona myöntää, mutta joskus nämä kliseet ovat kliseitä syystä ;)  Pakko se on vastata että ehdottomasti! Kyse ei ole siitä, mitä elämässään kohtaa, vaan siitä, miten siihen suhtautuu. (Siitä huolimatta, vaikken sitä ihan aina muistakaan. Täytynee kirjoittaa otsaan.)

Tänne asti lukeneita ei palkita. Muuta kuin lämpimällä ailahduksella siitä, että et koskaan saa näitä minuutteja takaisin.

Varokaa vain, saatan jopa inspiroitua tästä touhusta taas ja toteuttaa muutaman idean, jotka mulla on varastossa!

Siihen saakka ...ööö...voitte vaikka kasvaa ihmisinä ja palailla sitten taas lukemaan! (Ja jos ylläpidän tällaista postaustahtia, teillä on siihen paljon aikaa)

Palaillaan!¨

-Jenniina

Step out of your comfort zone, cross your fingers and hope that you don`t step into total discomfort.

9.1.2013

Mulla on tällä hetkellä mielessäni pari kysymystä: Miten ihmeessä kuvittelen alottavani aloitetaan blogi? Ilmeisesti se vaatii jonkinlaista esittelyä? Mahtavaa. Oon aina inhonnut tutustumisleikkejä. Niitä, joissa pitää sanoa nimensä perään adjektiivi (tai parhaimillaan esimerkiksi lempihedelmä, tai muuta fiksua) Vika on joko mun mielikuvituksessa tai siinä, että mun nimi alkaa J:llä. Koska nytkin mun mieleen tulee ainoastaan tarkoitukseen erittäin epäsopivia adjektiiveja, kuten järkyttävä tai joustava. Muistin just, että lukion ekana päivänä taisin esitellä itseni tälläisessä leikissä Jenniina, jäätävä. En sitten muuta keksinyt..Entä miten kertoa itsestään siten, että se EI kuulosta loppuunkuluneelta deitti-ilmoitukselta? Olen Jenniina ja olen 19-vuotias opiskelija. Luonteeltani olen huumorintajuinen, rehellinen... Luultavasti ei ainakaan näin. Musta tuntuu, että noin alkava esittely voi loppua ainoastaan "Jos rakkaus roihahti, ota yhteyttä" Ei sillä että tietäisin, kun en ole koskaan lukenut deitti-ilmoituksia, enkä varsinkaan katsonut deittitchatteja kolmelta yöllä. Niin kuin ei tietysti kukaan muukaan.

Voiko tätä viedä enää mihinkään järkevään suuntaan? Todennäköisesti ei. Mutta jospa siitä huolimatta yritän vaikka kertoakin itsestäni jotain. Mä siis tosiaan olen 19-vuotias opiskelija. Tarkemmin sanottuna opiskelen tällä hetkellä Alkio-opistossa Korpilahdella. Se on avoin yliopisto mallia sisäoppilaitos. Asustan tällä hetkellä komerossa huoneessa, jossa on suihku ja toivon, että toukokuussa olen suorittanut englannin perusopinnot. Siihen en sitten osaakaan vastata, että mikä musta tulee isona. Mutta sen lupaan, että jos pääsen yliopistoon, en valita siitä, että yksiöt on pieniä. Ja koska kaikki ei varmastikaan tiedä missä on Korpilahti, niin kerron saman tien senkin. Se on nykyään Jyväskylän osa, joka tosin sijaitsee vaatimattomat 30 kilometriä Jyväskylän keskustasta. Sijainti tiivistyy nimessä: Korpilahti.Ja mä kun aina luulin, että rakas kotikaupunkini Seinäjoki on pieni paikka keskellä ei mitään. Kaikki on suhteellista.

Siltä varalta, että haluatte kuulla jonkinlaisen persoonallisuusanalyysin, niin teen teille sellaisen. Lähdetään vaikka siitä, että mä tykkään puhua, (kai kakki tajusi, että tää on eufemismi sille, että olen jatkuvasti äänessä) Siihen en ota kantaa tykätäänkö mua kuunnella. Mutta ainakin mä yritän kuunnella myös muita. Ja sanoisinko, että temperamentiltani olen... no aika herkästi syttyvä. Mun kaverit on huomannut tän, ja ne on ehkä repinyt siitä hupia ehkä kerran tai pari. Joku sanoo asian x ja mä käynnistyn välittömästi. "Kai sä huomasit, että mä heitin ton provosoidakseni sua?" No nyt kun kysyit...niin joo, oli se selvää alusta asti. Kaikki asiat on mulle sydämen asioita, koska sijoitan ne vihaan-rakastan akselille, en välimaastoon. (Tässä vaiheessa voinen mainita, että liioittelu on sarkasmin ohella elämän suola) Ja täytyy myöntää, että viimeksi mainittu on aiheuttanut myös suolaisia tilanteita. Onkohan mitään nolompaa, kun selittää jollekin, (joka yleensä näyttää siinä vaiheessa hyvin loukaantunelta) "Että hups, anteeksi luulin, että hoksasit, että se oli sarkasmia" Ja jos sen joutuu sanomaan ääneen, niin sen jälkeen ei oikeastaan kannattakaan sanoa enää mitään. 



(Jos kaikki muutkin puhuisi, en joutuisi ongelmatilanteisiin)

No,mitkä mulle sitten on niitä todellisia sydämen asioita? Ehdottomasti ensimmäisenä ja ylitse muiden: kirjat! Oon rakastanut lukemista siitä asti, kun tuon jalon taidon opin kuusivuotiaana. Tai ainakin siitä asti, kun luin L.M. Montgomeryn Pienen runotytön kolmannella luokalla. Se oli ensimmäinen kirja, joka sai mut itkemään. Ja kun mä itkin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin isän kuolemaa, mä ensimmäisen kerran jollain tasolla käsitin, kuinka suuri voima sanoilla voi olla.Sen, että niillä voi luoda maailmoja, jotka synnyttää yhtä vahvoja tunteita ja kokemuksia, kuin todellinen maailma meidän ympärillä. Se oli myös kirja, joka sai mut kirjoittamaan, muun muassa runoja (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että ne muistutti epäilyttävän paljon edellä mainitun E.B. Starrin tuotantoa) Ja jos olisin oikein naiivi, sanoisin, toivovani, että olen vähän edistynyt siitä, ja näen joskus painettuna jotain missä on mun nimi, ja joka ei ole kuolinilmoitus. Paitsi että sitä en sitten olekaan enää näkemässä.

Lukeminen on mulle flow-tila, jota ilman en voisi elää. Nautin yli kaiken siitä, että saan upota toiseen todellisuuteen, vailla muuta kokemusta itsestäni, kuin lukemani synnyttämät tunteet. Kirjoittaminen taas on mulle väline jäsentää ajatuksiani ja ilmaista niitä myös muille. Oikeastaan rakastan kaikkea mikä liittyy kieleen ja sanoihin.Ja mulla on myös rakas kieleen liittyvä harrastus: sekä omien että muiden kielioppivirheiden korjaaminen. Tai no, ihmisten silmissä se on luultavasti luonnevika, joka tunnetaan nimellä pilkun...viilaus. Piti siis sanomani, että kielten opiskelu on aina ollut mun juttu, mutta ennen kaikkea rakastan kielen tutkiskelua ja sillä leikkimistä. Esimerkiksi pakinoita tai monitulkintaisuuksiin perustuvia puujalkavitsejä, joista Fingerpori on loistava esimerkki. Sen tarkemmin en esittele sitä, mikä mun mielestä on hauskaa, etten menetä uskottavuuteni rippeitä heti alkuun.Voi kuinka mä kadehdin ja ihailenkaan ihmisiä, jotka osaa käyttää sanoja vivahteikkaasti ja kauniisti. Mun silmissä yksi taitavimmista esimerkeistä on Riikka Pulkkinen.

 (Ja sinnepä ne sitten kuitenkin katosi..En voinut vastustaa kiusausta.  Mutta hei, eikö jokaisessa blogitekstissä pidäkin olla kuvia??)

Mä rakastan myös asioiden pohtimista. Sitä en tiedä, onko se uhka vai mahdollisuus ;) Mutta jokatapauksessa mun mielestä ihmismieli ja ihmisten välinen vuorovaikutus on ehkä maailman kiehtovin juttu. Ja siksipä, koska en tiedä, mikä musta tulee isona, toimin sillä välin maailman parhaana ei viralistettuna keittiöpsykologina ;) Ja tulevaisuudessa toivon päätyväni työhön, joka on  ihmisläheistä ja vuorovaikutuksellista, aineopettaja ainakin kiehtoisi.Ja tän perusteella voikin varmaan päätellä, että ihmissuhteet kuuluu myös sydämen asioihin. Valehtelematta olisin valmis tekemään (ainakin melkein) mitä tahansa mulle rakkaiden ihmisten eteen. Koska ne on mun elämän kantava voima, jota ilman en ehdottomasti selviäisi. Ja tiedän myös sen, että mun kanssa on välillä selviämistä, Marilyn Monroen sanoin. "I`m selfish, impatient and a little insecure. I make mistakes, I am out of control and at times hard to handle..." Mutta sen voin sanoa, että ainakin lojaalius ja luottamus on mulle itseisarvoja. Ja toivon, että ne taas kompensoi sitä lyhyttä sytytyslankaa... Mutta no, on silläkin langalla se toinen, parempi päänsä, nimittäin intohimoisuus. Mulla ei ole aavistustakaan siitä, että mistä mä ehkä aion kirjoittaa, eikä edes siitä, onko tää yksi sellainen projekti, jonka unohdan kaikessa hiljaisuudessa vai kantaako tää kenties pidemmällekin. Mutta siitä voitte olla varmoja, että jos mä jostain kirjoitan, niin teen sen taatusti paatoksella. Ehkä kirjoitan kirjasta, johon viimeksi rakastuin tai sitten henkevän pohdinnan ihmiskunnan tilasta. Tai sitten päädyn vain purkamaan turhautumistani päivänä, jona mikään ei onnistu ja sukatkin on väärän väriset. En tiedä.

Ja ainiin. Oikeastaan tää oli asia joka mulla tuli ensimmäisenä mieleen, kun ajattelin itseni esittelemistä, joten kai sen voi lisätä loppuunkin? ;) Mulla on cp-vamma, eli tuttavallisesti ja helpostilähestyttävämmin synnynnäinen liikuntarajoite, Ja miksi se oli ensimmäinen asia jota mä ajattelin? Eihän Matti meikäläinenkään esittelisi itseään Matti, diabeetikko. Joten, miksi mä sanoisin: Jenniina, cp-vammainen? No toki mun vamma näkyy päälle, toisin kun diabetes. Ja joskus se tuntuu olevan ensimmäinen asia jonka ihmiset huomaa, (ehkä siksi jätinkin sen kerrankin viimeiseksi). Tietenkin se on ymmärrettävää, mutta se onkin jo sitten asia erikseen, miten tähän tekemäänsä huomioon suhtautuu... Mutta musta tuntuu, että tää on teema, josta saatte kuulla lisää sitten joskus, jos mä innostun tästä puuhasta.

-Jenniina