Varmaan siksi, että kävi juuri niin kuin ennustin, ja unohdin koko blogin tuon ensimmäisen postauksen jälkeen, joten en ole varma pitäisikö kirjoittaa vuolas anteeksipyyntö, tilannepäivitys, vai siirtyä vain suoraan sihen aiheeseen, joka mulla on mielessäni. Siispä teen kaiken edellämainitun. Pyydän nöyrästi anteeksi etten ole kirjoitellut. Siihen on noin miljoona syytä, ja kaikkein keskeisimmästä olen vakaasti päättänyt kirjoittaa joskus tarkemmin. Ja nyt voisinkin korjata hiukan viimeksi esittelemääni identiteettiä. Alkiolaisuus on nyt taaksejäänyttä elämää. Eikä mulla ole vieläkään sitä yksiötä eikä kyllä yliopistopaikkaakaan. Sen sijaan asustan omakotitalossa. Ei, en ole rikastanut yllättäen, Olen vain palannut juurilleni hurmaavaan (tässä on vain pieni vivahde siitä mainitusta sarkasmista) kotikaupunkiini Seinäjoelle ja olen jälleen vanhempieni nurkissa, Tästä äidin kanssa nautitaan niin paljon, että ajoittain ilmaisemme riemumme (naapurien iloksi) huutamalla ;) Kun kaksi samanlaista kohtaa... Oikeasti viihdyn loppujen kopuksi ihan hyvin. Sitä paitsi, ruoka korvaa kaikki muut kuviteltavissa olevat puutteet. Ja odotan enemmän kuin innolla syksyä! Moon menos Ilmajoelle harjoottelemahan sitä murretta, jota minen oo ikinä puhunut, vaikka tykkähänkin kovasti sen kultturellista soinnista...Ai niin ja sivutoimisesti opiskelen kirjoittamisen perusopinnot Etelä-Pohjanmaan Opistolla. Apua, olen kansanopistokierteessä... Joka toivottavasti katkeaa sitten ensi keväänä.
Ja nyt ennen kuin unohdan, arvatkaas mistä päätin alunperin kirjoittaa? Siitä mihin viimeksi lopetin. (Ei hätää, tämä on illuusio, ei mulla oikeasti ole mitään jatkumoa, eikä suunnitelmaa tässä kirjoittamisessa. Vaikka puolen vuoden tauko ehkä omalta osaltaan saattoikin vielä vahvistaa tätä vaikutelmaa.) Kuitenkin, viimeksi uhkailin kirjoittavani jotain liikuntarajoitteestani. Vain hoksatakseni, että mulla ei ole aavistustakaan, miten kirjoittaa aiheesta, josta olen hankkinut materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta (apuaa, ikäkriisi on kulman takana! Siis heti lokakuussa, mutta eipäs nyt eksytä) erinnäisissä tilanteissa. Tähän ratkaisun tarjosi eräs mukava Sanni-niminen olento, joka kysyi muutaman sangen olennaisen kysymyksen jotain koulujuttuaan varten. Joten olkaa hyvä, muutama kysymys ja vastaus koskien koulumaaiman mysteerejä:
1. .Millaisena olet kokenut cp-vammasta johtuvan
poikkeavuuden ja kuinka esimerkiksi opettajat ja koulukaverit ovat
suhtautuneet?
Yleisesti ottaen hyvin. Ekalla ja
tokallahan mua tosin kiusattiin jonkin verran. Nimittelyä ja pilkkaamista ja
muuta ”pientä”. Onnekseni olin pienessä koulussa, mikä varmaan edesauttoi sitä,
että se lopahti lyhyeen, eikä mulla siksi ole mitään kovin traumaattisia
muistoja aiheesta. Mutta kyllä se silti
oli kokemuksena mieleenpainuva. Sitä kautta jouduin ensimmäistä kertaa käsittelemään
sitä, että olen jotenkin erilainen kuin muut, ja joku voi vähätellä ja
ylenkatsoa mua sen vuoksi. Joten mun täytyi siis opetella pitämään puoleni.
Kokonasuuutena ala-aste ja yläaste sujui oikein leppoisasti. Se, että vietin
yläasteeni pienessä koulussa, luokalla, jolla oli muutama ihminen, jotka oli
tunteneet mut pienestä lähtien, varmaan säästi mut paljolta. Isossa luokassa olisin
saattanut joutua silmätikuksi. Niinhän tapahtuu aivan liian monille
yläasteiässä, vaikka heissä ei olisi edes osoitettavissa mitään muista
poikkeavaa.
Lukioon siirtyminen pelotti mua todella paljon,
nimenomaan siksi, että siirryin pienestä koulusta tosi isoon ja tunsin vain
pari ihmistä etukäteen. Odotin kauhulla, miten ihmiset suhtautuisivat mun
vammaan. Viimeisen kuukauden ennen koulun alkua olin joka toinen päivä varma,
ettei kukaan leiki mun kaa. Onneksi pelkoni osoittautui vääräksi (mitä en kai
loppujen lopuksi pohjimmiltani edes epäillyt) ja ehdoton enemmistö suhtautui
hyvin. Törmäsin vain muutamaan poikkeukseen, jotka muistivat aina kohdella
alentuvasti. Mutta onneksi löysin lukiosta myös jotkut rakkaimmista
leikkikavereistani ;)
Kaiken kaikkiaan en ole kokenut cp-vammaa
mitenkään ylitsepääsemättömänä asiana koulumaailmassa. Olen aina löytänyt oman
paikkani kaveripiireissä ja pärjännyt muutenkin hyvin. Totta kai on niitäkin
hetkiä, kun liikuntarajoite tuntuu nimenomaan siltä. Vaikkapa silloin, kun kaveri selittää
innoissaan, kuinka mahtavaa liikuntatunnilla testattu tankotanssi oli. Olen
aina haaveillut tanssimisesta, mutta kaikkeahan ei tunnetusti voi saada. Ja
myönnän, että olen usein ajattelut, että vähättelijöille pitäisi koulussa
pärjäämällä todistaa, että on ihan yhtä fiksu kuin muutkin. Toisaalta näen cp-vamman
myös positiivisena ”kaverisuodattimena”. Se karsii kätevästi pinnalliset ihmiset,
jotka perustavat ensivaikutelmansa vain ulkoisiin tekijöihin.
2.Mitkä käytännön asiat ovat tuottaneet
eniten vaikeuksia tai häiritseviä tilanteita liikuntarajoitteiselle ja miten
niitä voitaisiin helpottaa?
Laajassa skaalassa se, että
koulujen yleinen esteettömyys ei todellakaan vielä nykyäänkään ole itsestäänselvyys,
vaikka sen ehdottomasti pitäisi olla. Esimerkiksi, olin viime vuonna Jyväskylän
yliopistolla englannin pääsykokeissa ja kysyessäni sain vastauksen, ettei
kyseiseen saliin pääse mitenkään hissillä, vaan portaiden kulkeminen on ainut
vaihtoehto. Onnistuu toki, mutta voisi helpommallakin päästä. Edelleen mietin,
kuka huolehti siitä, että kanssani samassa salissa oleva pyörätuolissa istuva
poika pääsi sinne. Sitten on tietenkin joitain pienempiä asioita, kuten se,
että monien tavaroiden, kuten vaikkapa ruokatarjottimen kantaminen on
mahdotonta. Onneksi tällaisissa tilanteissa opiskelijat tai opettajat ovat aina
olleet ihailtavasti avuksi!
Toinen asia on ihmisten yleinen välinpitämätön
asenne, joka paistaa pikkuasioista. Esimerkiksi, jos kävelen jonkun perässä
painavasta ovesta ja oletan hänen pitävän ovea auki minullekin, tämä oletus
osoittautuu turhan usein vääräksi. Mikä taas johtaa siihen, että ovi lävähtää
väistämättä naamalle, koska minulla on jo kädet täynnä nelipistekepeistä, enkä
mitenkään kykene vaihtamaan painopistettäni niin nopeasti, että saisin ovesta
lennossa kiinni. Ihmiset eivät myöskään aina hoksaa omatoimisesti väistää jos
seisovat/istuvat leveästi kulkuväylillä tai portaissa. Paikoissa, joissa on
paljon ihmisiä monet saattavat myös kävellä liian lähellä hoksaamatta, että
tavallista pienempi osuma saattaa johtaa tasapainon menetykseen. Ja onpa minut
joskus juostu anteeksipyytämättä kumoonkin.
3. Millaista kohtelua toivoisit opettajilta? Mitä
heidän tulisi tietää ja huomioida?
Neutraalia, mutta tiedostavaa ja huomioivaa.
Tarkoittaen siis käytännössä sitä, että on todella inhottavaa, jos huomaa, että
opettaja (tai kuka tahansa) selvästi stressaa miettiessään, miten huomiosi
minut parhaiten. Se on tarpeetonta ja yleensä johtaa kiusalliseen
yliyrittämiseen. Mikä taas aiheuttaa
joskus nöyryyttäviä, tai ainakin alentavia tilanteita. Esimerkki: Joskus lukiossa
historian tunnilla pyydettiin järjestäytymään neljän ryhmiin jotain tehtävää
varten, ja olin kääntymässä tuolillani, että minä ja vierustoverini voisimme
istua kasvokkain takana istuvan parin kanssa. Ohikulkeva opettaja kysyy ”Ei kai
sun ole raskasta kääntyä ympäri?” Tuon kaltaisiin kysymyksiin on joskus vaikea
vastata naama peruslukemilla, jos suoritettava ”tehtävä” on täysin omien kykyjen
rajoissa. Tuollaisesta tulee nimittäin sellainen olo, että kommentoijan oma
ajatus on ”eipä näytä onnistuvan” vaikka itsellä ei olisi mitään ongelmaa.
Toteutus ei vain ehkä aina ole sulavimmasta päästä. Siispä, aina voi kysyä ”Tarvitsetko
apua?” Se on usein jopa toivottavaa. Oman mielipiteen esittäminen avun
tarpeellisuudesta taas ei ole.
Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että vaikkapa lukiossakin
sain lähes ainoastaan hyvää kohtelua. On aina yhtä ilahduttavaa, kun opettaja tulee
omatoimisesti ajatelleeksi niitä pieniä tekoja, jotka eivät ole välttämättömiä,
mutta ehdottomasti elämää helpottavia: jos hän esimerkiksi tuo suoraan minulle jonkin
monisteen jonka käski hakea luokan edestä, pyytää muita siirtymään mieluummin minun
luokseni ryhmätöissä, hakee koepaperit kun näkee minun nousevan tai vaikka vain
avaa oven.
Opettajien ei varsinaisesti tarvitse valmiiksi tietää
mitään, koska jokaisen tarpeet ovat yksilölliset. Mielestäni paras yleisohje
olisi: ”Jos et tiedä, kysy, älä oleta mitään!”
Ja olennaista on tietenkin muistaa liikuntarajoitteisen ihmisen vaikutus
aina luokan toimintaa suunnitellessa. Ei ole kiva havaita, että luokan yhteisen
illanvieton toiminnaksi on suunniteltu liikunnallisia leikkejä, tai että
luokkaretki tehdään jollain tavalla vaikeakulkuiseen kohteeseen.
4. Onko oma tai muiden suhtautuminen muuttunut
siirryttäessä alakoulusta yläkouluun ja lukioon?
Ensimmäisen kysymykseen viitaten,
ala-asteen kiusaamiskokemus avasi ensimmäisen kerrat silmät oman erilaisuuden
pohdinnalle. Mutta peruskoulun ajan sanoisin suhtautuneeni
liikuntarajoitteiseeni melko neutraalisti, asenteella ”näin ne asiat nyt on Lukion alku oli ehkä tietynlainen murros. Siinä iässähän omaa naiseutta,
fyysistä viehättävyyttä, ja seksuaalisuutta pohdintaan ihan eri tavalla kuin
aiemmin, ja toki cp- vamma tuo siihen oman twistinsä.
Muiden suhtautumisesta taas voisin sanoa,
että reaktiot muuttuvat iän myötä epäsuoriksi. Ala- ja yläasteella kiusaaminen
on luonteeltaan suoraa; nimittelyä tai pilkkaa. Toisaalta myös mieltä
askarruttavat kysymykset kehdataan esittää, eivätkä ne jää naamasta näkyväksi
kuumeiseksi pohdinnaksi. Lukioiästä eteenpäin taas ei useinkaan voi nimetä
mitään suoria loukkaavia tekoja, mutta rivien välistä on joskus havaittavissa
alentuva suhtautuminen. Sen aistii vaikkapa katseista tai puhetavasta, mutta
sitä on vaikea osoittaa mitenkään, vaikka se usein satuttaa enemmän kuin suora
pilkka.
5. Olen nähnyt sinulla ”Asenne ratkaisee aina” –rannekkeen.
Onko asia näin?
Ikävähän se on kyynikkona myöntää, mutta
joskus nämä kliseet ovat kliseitä syystä ;) Pakko se on vastata että ehdottomasti! Kyse ei
ole siitä, mitä elämässään kohtaa, vaan siitä, miten siihen suhtautuu. (Siitä huolimatta, vaikken sitä ihan aina muistakaan. Täytynee kirjoittaa otsaan.)
Tänne asti lukeneita ei palkita. Muuta kuin lämpimällä ailahduksella siitä, että et koskaan saa näitä minuutteja takaisin.
Varokaa vain, saatan jopa inspiroitua tästä touhusta taas ja toteuttaa muutaman idean, jotka mulla on varastossa!
Siihen saakka ...ööö...voitte vaikka kasvaa ihmisinä ja palailla sitten taas lukemaan! (Ja jos ylläpidän tällaista postaustahtia, teillä on siihen paljon aikaa)
Palaillaan!¨
-Jenniina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti