”On kaunis päivä rakkaani, unissa sanoissa ja kuolemassa. On kaunis päivä rakkaani, on kaunis päivä elämässä”

Tiedättekö, mun on pakko tunnustaa, että joskus kadehdin niitä ihmisiä, joiden elämässä on aina kaunis päivä. Ja vain siksi, että he juovat teetä nätistä mukista, sukissa on mukavan väriset raidat tai koska taivas on niin hurmaavan värinen. Ja vaikka sataisi, sekin on vain hyvä syy vetää jalkaan keltaiset kumisaappaat. Kamalankin päivä tuntuu aina kallistuvan positiivisen puolelle, vain koska lintu vain sattui laulamaan kauniimmin kuin koskaan ennen. Tai jotain. Älkääkä nyt kukaan käsittäkö väärin, ihailen kyllä näitä oman arkensa sankareita! Joskus sisälläni asuva pieni aika suuri kyynikko vain epäilee kyseisen ihmislajin aitoutta. Erityisesti maanantaisin.Tänään tosin on perjantai, mutta mulla oli silti harvinaisen huono päivä. Eli taidan toteuttaa kaksi ensimmäisen postauksen uhkauksista: kerron päivästä, jolloin sukatkin (mulla on sukkahousut, tässä se nyt nähdään) oli väärän väriset ja kirjasta, johon rakastuin (entistä enemmän) koska kyseessä on vanha rakkauteni.

Jos tämä kombinaatio ei ihan toiminutkaan koko huonon päivänä muuttavana linnunlauluna, niin melkein. Aurinko, ja romaani, joka vain paranee jokaisella lukukerralla. Ja plussana tuo lattejuoma, jolla isi (kyllä, tuo viisivuotiaan sanavalinta on mulle kaikkein luontevin.) mut yllätti :) Rakastan sitä! Hetkonen, onkos tämä nyt korrelaattivirhe, eikös tuo huudahdus viittaisi isiin, eikä latteen? Onneksi se pätee molempiin ;) Mutta ehkä tuo kirja(jonka ensimmäisellä sivulla on muuten tuo otsikon Hullusta Pierrotista peräisin oleva sitaatti.) on näistä ylitse muiden. Miksikö? En ole koskaan osannut kirjoittaa kirjoista varsinaisia arvioita. Jos kirjoitan kirjasta, teen sen samoin perustein kuin monet facebook-päivitykseni, haluan jakaa jotain mikä herätti minussa suuria tunteita.

Ensimmäisessä postauksessa (jotenkin ärsyttävä sana, onko tälle viehkeämpää synonyymia?) nimesin Riikka Pulkkisen ehdottomaksi esikuvakseni kauniissa ja vivahteikkaassa sanankäytössä. Saanko lisätä vielä, että mun silmissä tässä on kielellinen nero, monien muiden ohella toki. Vielä tämä kolmas tai neljäskin lukukerta jätti mut sanattomaksi, Siitä, että joku on kyennyt kirjoittamaan noin tarkkanäköisesti vanhojen ihmisten rakkaudesta, ihmisistä ylipäätään, ollessaan vain kolmekymmentä. Siitä, että joku voi käyttää noin runollisia kielikuvia, mutta abstraktiuden sijaan onnistuu kuirtenkin kuvaamaan jotain hetkeä häkellytävän konkreettisesti.  Siitä, kuinka monitasoisesti tarina voi viitata itseensä. Kuinka yhdestä sanasta "totta", voi tehdä koko tarinan kantavan voiman, joka saa lukuisia merkityksiä. Siitä, että sanoilla voi luoda jotain niin lähes sietämättömän kaunista, että se tuntuu sekoittavan ajatukset, saavan koko olemuksen sijoiltaan. Siitä, kuinka paljon uusia sävyjä tarinassa näkee, kun itse on muuttunut. Kaikki se, mitä olen itse joutunut kokemaan viimeisen vuoden aikana toi aivan uudenlaista syvyyttä näiden henkilöiden tarinaan.

Tää on niitä kirjoja, joiden verbaalisen maisemaan voisin jäädä asumaan. Tai ainakin rakentaa vakituisen pakoasumuksen niitä hetkiä varten,kun todellisuus osoittautuu turhan hankalaksi. Tekisin pesäni viisaisiin lauseisiin, pysähtyisin ihailemaan oivaltavasti piirettyä näkymää.

”Sillä tavalla omien päivien paino on helpompi kestää, murhe kuin mustetarha, joka toisinaan valuu hänessä.”

”Vaikeinta oli nähdä kuin toinen muuttui. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että itse oli muuttunut”

”Ehkä se oli Eevan särö, kykenemättömyys säilyttää itsensä matkalla kohti toista.”

”Hänellä on jo ilmeitä, mutta suru ei ole hakenut reunojaan hänen kasvoissaan vielä koskaan.”

”Nyt, kun aurinko uhrasi itseään hitaasti yölle, kaikki näytti leijuvan vaaleanpunaisessa usvassa.”

”Aurinko oli itseriittoinen oranssi pallo, se oli kietoutunut grafiitin harmaaseen.”

Ja kaiken aikaa pyykki kuivuu tuuletuskuiluissa, loputtomien tiistaiden tyhjänpäväisyyttä juhliva liputus.”

”Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia, joita ei osaa heti paikantaa.Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden, jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat: sellainen suu, sellainen leuka.

”Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla niin kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan.

”Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Ja siihen vastaaminen on suurinta rakkautta, johon ihminen kykenee.”

”Elämä, onnellinenkin, on toteutuessaan aina vähäeleisempää kuin unelmissa. Samalla se on painavampaa.”

 Poimin teille kimpun kauneimpia ajatuksia. Nyt menen nukkumaan (ja ehkä vain hetkeksi haaveilemaan, että musta tulisi yhtä lahjakas kirjoittaja)

Palaillaan!

-Jenniina