” The way light and darkness mix under my skin has become a storm. You don’t see the lightning, but you hear the echoes.”

Reetta Isotupa-Siltanen "It`s raining cotton candy"

Sanovat  runoratsun olevan siivekäs valkea hevonen. Luulen, että se ehkä sittenkin on siivekäs seepra. Sehän on aivan järkeenkäypää. Toisinaan kun on niin vaikea tietää, onko musta vai valkoinen. Se tulee aina yllättäen, usein aamuöisin. Asuu kuulemma maassa, jossa maisemat ommellaan käsin, sillä onhan maailma kuitenkin teonsana. En ole aivan varma, missä on tuo maa, mutta luulen sen olevan sillä mielen reunalla, jonne ei usein katso. Sitä ei ole piirretty karttoihin, mikä on sangen harmillista. Toivon, että tapaisimme useammin, sillä tämän vieraan siipien havinan lomasta poimin kauneimmat sanani.



          29.6.2014

Arkisten askeleiden alla

kytee vangitun linnun levottomuus,

pyrkimys pakoon,

pimeän pelko,

aavistettu,

arvaamaton vuorovesi.

On hukuttava huomaamattomasti

kyetäkseen keskustelemaan veden olemuksesta.

Hymyn panssari kätkee

melankoliaa valuvat värit.

On maalattava tarkoin,

muistettava,

ettei lohduttomuus imartele.

Tuo riehakkaasti naurava olento

on oppinut,

että maailma,

on kauneuden markkinapaikka.

Hän eksyttää riemun kulisseihin sen,

joka asuu alati sortuvassa maailmassa,

kirjoittaa elämän monimutkaisuudelle kasvot

veren vangitsevalla musteella.

Hän kääntää katseensa,

kun se paljastaa pimeät polut.

Hänen huulensa verhoavat kidutetun huudon

kimpuksi yhdentekeviä lauseita.

Jotta hänen oikeudekseen tulisi vihata maailmaa,

vain, koska aikuiset ovat oppineet,

ettei synkkyys pue sunnuntailounasta.

On muistettava oikeanmerkkinen tee,

suudeltava molemmille poskille

Ilmassa leijuvat surun huutomerkit

tulee piilottaa järjestettyyn liinavaatekappiin,

jonnekin egyptiläisen puuvillan

ja suloisen silkin välimaastoon.

Niitä on tervehdittävä kyynelillä

oikealla hetkellä.

(Kyllä, juuri sellaisena

maailman viimeisen aamuyön hetkenä,

kun on aivan turha uskotella itselleen,

ettei murhe ole elämän tarkoitus)

 22.5. 2014

Linnut laulavat hillittömästi. 
Ikäänkuin ilo olisi sietämätön kestää.
Ehkä se onkin. 
Kenties aurinko, 
jota ei ennustettu,
polttaa minut, 
valoa halajavan paperinaisen.

Pakkopaitaan puetut päivät aivan lähellä. 
Mutta silti astelee röyhkeästi eteeni kevytmielinen havainto: maa, jota tuuli ei tuntenut,
on sittenkin suloisen vieras,
silti kuolleesta kuvitelmasta tuttu.
Viettelee varomattoman.

Vaikka onhan toki helminauha pujoteltu lukemattomat kerrat aiemmin.
Mutta eikö juuri siinä
 piilekin sen vastustamaton viehätysvoima,
 toistuvat katseet kestävä ajaton eleganssi?

                               

 18.2.2014

Satu sisäisestä pimeydestä

Valottomuus, 
jota tutummin kai nimitetään pimeydeksi,
saa suunnat katoamaan, 
mikä on sangen tuhoisaa.

Varsinkin silloin, 
jos se tuntemattomasta syystä
tekee öisen metsän sijaan kotinsa ihmisen sisälle.

Koska se saa Sielun, 
(Sen pienen, luultavasti siivekkään olennon, 
joka on ihmisen olemuksen suuntaava ydin
ja kertoo kantajastaan kaiken mikä on olennaista tietää.) 
käpertymään säikähtäneenä kerälle,
sillä ilman valoa se pelkää astuvansa harhaan ja satuttavansa itsensä. 

Se ei sinänsä ole vaarallista.
Pimeys yllättää joskus kaikki maailman Sielut.
Se hipaisee niitä varjoillaan silloin tällöin
ja jatkaa sitten matkaansa.
Se antaa Sielulle aikaa miettiä,
mihin suuntaan jatkaa sitten, 
kun näkee taas eteensä.

Mutta joistain sieluista Valottomuus ei päästäkään irti. 
Ja silloin käy niin, 
että tähän valottumuuteen alkaa kertyä hirviöitä. 
Ja ne ovat pelottavia, vahvoja hirviöitä.
Aivan erilaisia, kuin ne,
jotka asuvat joidenkin sänkyjen alla yölampun sammuttamisen jälkeen. 
Sillä niiden luonteeseen kuuluu, että ne katoavat, kun lamppu sytytetään taas.

Mutta hirviöt, joita leiriytyy valottomuudessa pelkäävän sielun ympärille, ovatkin tappavaa lajia. 
Sillä ne ovat ottaneet tehtäväkseen kuiskia Sielulle asioita, joista tämä pieni otus lamaantuu.
Ne sanovat sille :
"Tiedätkös, sinun ei oikeastaan kuuluisi olla olemassa"
"Näetkö tuon Sielun tuolla, tuon toisen ihmisen sisällä? Se on paljon parempi ja kauniimpi kuin sinä"
"Sinä olet aivan vääränlainen"
Aluksi Sielu ei usko, koska kaikkien Sielujen perusominaisuuksiin kuuluu, etteivät ne usko valheisiin.
Ja valheista suurin ja rumin on, että toinen Sielu olisi toista kauniimpi. 
Siksi Sielu levittää siipensä ja liihottaa karkuun. 
Mutta hirviöt palaavat aina.
Ne kuiskivat myrkkynuoliksi muuttuvia lauseitaan,
jotka ammutaan pakenevan Sielun siipiin. 

Ja kun Sielun valkeat siivet saavat tarpeeksi monta osumaa,
kun ne tahriintuvat vadelmanpunaisiksi
(Sielujen veri on sen väristä.)
silloin Sielu antaa periksi, 
väsyy pakenemaan. 
Sillä jokaisen osuman myötä
tulee hirviöistä vähän voimakkaampia.
Ja niitä tulee lisää. 
Sillä jokainen sanoo serkuilleen ja tädeilleen:
"Tulkaa tekin kokeilemaan, osutteko hyvin.
Olen huomannut, että epäonnistumisista muistuttaminen on tämän kohdalla erityisen toimivaa."

Ja kun Sielu antaa periksi,
se menee nukkumaan.
Ja se on oikein huono juttu sille ihmiselle, 
jonka sisällä se asuu. 
Koska kun kaksi ihmistä kohtaa, heidän sielunsa juttelevat keskenään.
Eivät välttämättä kauaa, 
koska aina sielut eivät puhu samaa kieltä. 
Ja silloin ne saattavat ajautua jopa riitoihin keskenään. 
Mutta aina ne ottavat mukaansa värin, joka on vähän erilainen kuin mikään toinen.

Mutta jos Sielu nukkuu, 
kulkee ihminen värittömänä muiden ohi.
Ei voi antaa eikä saada. 
Muut huomaavat tämän, 
siksi he usein tiedostamattaan kiertävät hieman kauempaa. 
Eivät osaa selittää miksi.
Mutta värittömyyttä he vierastavat.

Mutta onneksi maailmassa on myös harvinaisen tarkkanäköisiä Sieluja, 
jotka huomaavat,kun toinen pitää herättää, 
eivätkä vain kävele ohi.
Sielun herättäminen on nimittäin tarkkaa puuhaa.
Ei saa tönäistä liian lujaa, ettei se mene palasiksi.
Mutta ei myöskään saa tuudittaa liian hellästi, 
muuten Sielu haluaa jatkaa nukkumistaan. 
Täytyy löytää tasapaino. 
Tietää, milloin täytyy vain vetää perässä, 
Ja koska pitää potkaista vähän. 
Ja kaikkein tärkeintä on tietää, ettei
kädestä saa päästää missään vaiheessa irti.

                                       

      

Uskoisin, että nähdyksi tuleminen on ihmisen hartain toive ja pahin pelko.

-Jenniina

”On kaunis päivä rakkaani, unissa sanoissa ja kuolemassa. On kaunis päivä rakkaani, on kaunis päivä elämässä”

Tiedättekö, mun on pakko tunnustaa, että joskus kadehdin niitä ihmisiä, joiden elämässä on aina kaunis päivä. Ja vain siksi, että he juovat teetä nätistä mukista, sukissa on mukavan väriset raidat tai koska taivas on niin hurmaavan värinen. Ja vaikka sataisi, sekin on vain hyvä syy vetää jalkaan keltaiset kumisaappaat. Kamalankin päivä tuntuu aina kallistuvan positiivisen puolelle, vain koska lintu vain sattui laulamaan kauniimmin kuin koskaan ennen. Tai jotain. Älkääkä nyt kukaan käsittäkö väärin, ihailen kyllä näitä oman arkensa sankareita! Joskus sisälläni asuva pieni aika suuri kyynikko vain epäilee kyseisen ihmislajin aitoutta. Erityisesti maanantaisin.Tänään tosin on perjantai, mutta mulla oli silti harvinaisen huono päivä. Eli taidan toteuttaa kaksi ensimmäisen postauksen uhkauksista: kerron päivästä, jolloin sukatkin (mulla on sukkahousut, tässä se nyt nähdään) oli väärän väriset ja kirjasta, johon rakastuin (entistä enemmän) koska kyseessä on vanha rakkauteni.

Jos tämä kombinaatio ei ihan toiminutkaan koko huonon päivänä muuttavana linnunlauluna, niin melkein. Aurinko, ja romaani, joka vain paranee jokaisella lukukerralla. Ja plussana tuo lattejuoma, jolla isi (kyllä, tuo viisivuotiaan sanavalinta on mulle kaikkein luontevin.) mut yllätti :) Rakastan sitä! Hetkonen, onkos tämä nyt korrelaattivirhe, eikös tuo huudahdus viittaisi isiin, eikä latteen? Onneksi se pätee molempiin ;) Mutta ehkä tuo kirja(jonka ensimmäisellä sivulla on muuten tuo otsikon Hullusta Pierrotista peräisin oleva sitaatti.) on näistä ylitse muiden. Miksikö? En ole koskaan osannut kirjoittaa kirjoista varsinaisia arvioita. Jos kirjoitan kirjasta, teen sen samoin perustein kuin monet facebook-päivitykseni, haluan jakaa jotain mikä herätti minussa suuria tunteita.

Ensimmäisessä postauksessa (jotenkin ärsyttävä sana, onko tälle viehkeämpää synonyymia?) nimesin Riikka Pulkkisen ehdottomaksi esikuvakseni kauniissa ja vivahteikkaassa sanankäytössä. Saanko lisätä vielä, että mun silmissä tässä on kielellinen nero, monien muiden ohella toki. Vielä tämä kolmas tai neljäskin lukukerta jätti mut sanattomaksi, Siitä, että joku on kyennyt kirjoittamaan noin tarkkanäköisesti vanhojen ihmisten rakkaudesta, ihmisistä ylipäätään, ollessaan vain kolmekymmentä. Siitä, että joku voi käyttää noin runollisia kielikuvia, mutta abstraktiuden sijaan onnistuu kuirtenkin kuvaamaan jotain hetkeä häkellytävän konkreettisesti.  Siitä, kuinka monitasoisesti tarina voi viitata itseensä. Kuinka yhdestä sanasta "totta", voi tehdä koko tarinan kantavan voiman, joka saa lukuisia merkityksiä. Siitä, että sanoilla voi luoda jotain niin lähes sietämättömän kaunista, että se tuntuu sekoittavan ajatukset, saavan koko olemuksen sijoiltaan. Siitä, kuinka paljon uusia sävyjä tarinassa näkee, kun itse on muuttunut. Kaikki se, mitä olen itse joutunut kokemaan viimeisen vuoden aikana toi aivan uudenlaista syvyyttä näiden henkilöiden tarinaan.

Tää on niitä kirjoja, joiden verbaalisen maisemaan voisin jäädä asumaan. Tai ainakin rakentaa vakituisen pakoasumuksen niitä hetkiä varten,kun todellisuus osoittautuu turhan hankalaksi. Tekisin pesäni viisaisiin lauseisiin, pysähtyisin ihailemaan oivaltavasti piirettyä näkymää.

”Sillä tavalla omien päivien paino on helpompi kestää, murhe kuin mustetarha, joka toisinaan valuu hänessä.”

”Vaikeinta oli nähdä kuin toinen muuttui. Oppia toinen uudestaan. Ja nähdä toisesta, että itse oli muuttunut”

”Ehkä se oli Eevan särö, kykenemättömyys säilyttää itsensä matkalla kohti toista.”

”Hänellä on jo ilmeitä, mutta suru ei ole hakenut reunojaan hänen kasvoissaan vielä koskaan.”

”Nyt, kun aurinko uhrasi itseään hitaasti yölle, kaikki näytti leijuvan vaaleanpunaisessa usvassa.”

”Aurinko oli itseriittoinen oranssi pallo, se oli kietoutunut grafiitin harmaaseen.”

Ja kaiken aikaa pyykki kuivuu tuuletuskuiluissa, loputtomien tiistaiden tyhjänpäväisyyttä juhliva liputus.”

”Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia, joita ei osaa heti paikantaa.Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden, jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat: sellainen suu, sellainen leuka.

”Jokainen pyyntö ja toive, pelko ja salattukin ilo, lapsuuden ilo, avautuu kasvoilla niin kuin astuisi siimeksestä valoon silloin kun ihminen sanoo haluan.

”Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Ja siihen vastaaminen on suurinta rakkautta, johon ihminen kykenee.”

”Elämä, onnellinenkin, on toteutuessaan aina vähäeleisempää kuin unelmissa. Samalla se on painavampaa.”

 Poimin teille kimpun kauneimpia ajatuksia. Nyt menen nukkumaan (ja ehkä vain hetkeksi haaveilemaan, että musta tulisi yhtä lahjakas kirjoittaja)

Palaillaan!

-Jenniina

"Miksi on niin vaikea keksiä fiksu otsikko?" ja muita kysymyksiä

Varmaan siksi, että kävi juuri niin kuin ennustin, ja unohdin koko blogin tuon ensimmäisen postauksen jälkeen, joten en ole varma pitäisikö kirjoittaa vuolas anteeksipyyntö, tilannepäivitys, vai siirtyä vain suoraan sihen aiheeseen, joka mulla on mielessäni. Siispä teen kaiken edellämainitun. Pyydän nöyrästi anteeksi etten ole kirjoitellut. Siihen on noin miljoona syytä, ja kaikkein keskeisimmästä olen vakaasti päättänyt kirjoittaa joskus tarkemmin. Ja nyt voisinkin korjata hiukan viimeksi esittelemääni identiteettiä. Alkiolaisuus on nyt taaksejäänyttä elämää. Eikä mulla ole vieläkään sitä yksiötä eikä kyllä yliopistopaikkaakaan. Sen sijaan asustan omakotitalossa. Ei, en ole rikastanut yllättäen, Olen vain palannut juurilleni hurmaavaan (tässä on vain pieni vivahde siitä mainitusta sarkasmista) kotikaupunkiini Seinäjoelle ja olen jälleen vanhempieni nurkissa, Tästä äidin kanssa nautitaan niin paljon, että ajoittain ilmaisemme riemumme (naapurien iloksi) huutamalla ;) Kun kaksi samanlaista kohtaa... Oikeasti viihdyn loppujen kopuksi ihan hyvin. Sitä paitsi, ruoka korvaa kaikki muut kuviteltavissa olevat puutteet. Ja odotan enemmän kuin innolla syksyä! Moon menos Ilmajoelle harjoottelemahan sitä murretta, jota minen oo ikinä puhunut, vaikka tykkähänkin kovasti sen kultturellista soinnista...Ai niin ja sivutoimisesti opiskelen kirjoittamisen perusopinnot Etelä-Pohjanmaan Opistolla. Apua, olen kansanopistokierteessä... Joka toivottavasti katkeaa sitten ensi keväänä.

Ja nyt ennen kuin unohdan, arvatkaas mistä päätin alunperin kirjoittaa? Siitä mihin viimeksi lopetin. (Ei hätää, tämä on illuusio, ei mulla oikeasti ole mitään jatkumoa, eikä suunnitelmaa tässä kirjoittamisessa. Vaikka puolen vuoden tauko ehkä omalta osaltaan saattoikin vielä vahvistaa tätä vaikutelmaa.) Kuitenkin, viimeksi uhkailin kirjoittavani jotain liikuntarajoitteestani. Vain hoksatakseni, että mulla ei ole aavistustakaan, miten kirjoittaa aiheesta, josta olen hankkinut materiaalia kohta kaksikymmentä vuotta (apuaa, ikäkriisi on kulman takana! Siis heti lokakuussa, mutta eipäs nyt eksytä) erinnäisissä tilanteissa. Tähän ratkaisun tarjosi eräs mukava Sanni-niminen olento, joka kysyi muutaman sangen olennaisen kysymyksen jotain koulujuttuaan varten. Joten olkaa hyvä, muutama kysymys ja vastaus koskien koulumaaiman mysteerejä:

1.  .Millaisena olet kokenut cp-vammasta johtuvan poikkeavuuden ja kuinka esimerkiksi opettajat ja koulukaverit ovat suhtautuneet?

Yleisesti ottaen hyvin. Ekalla ja tokallahan mua tosin kiusattiin jonkin verran. Nimittelyä ja pilkkaamista ja muuta ”pientä”. Onnekseni olin pienessä koulussa, mikä varmaan edesauttoi sitä, että se lopahti lyhyeen, eikä mulla siksi ole mitään kovin traumaattisia muistoja aiheesta.  Mutta kyllä se silti oli kokemuksena mieleenpainuva. Sitä kautta jouduin ensimmäistä kertaa käsittelemään sitä, että olen jotenkin erilainen kuin muut, ja joku voi vähätellä ja ylenkatsoa mua sen vuoksi. Joten mun täytyi siis opetella pitämään puoleni. Kokonasuuutena ala-aste ja yläaste sujui oikein leppoisasti. Se, että vietin yläasteeni pienessä koulussa, luokalla, jolla oli muutama ihminen, jotka oli tunteneet mut pienestä lähtien, varmaan säästi mut paljolta. Isossa luokassa olisin saattanut joutua silmätikuksi. Niinhän tapahtuu aivan liian monille yläasteiässä, vaikka heissä ei olisi edes osoitettavissa mitään muista poikkeavaa.

Lukioon siirtyminen pelotti mua todella paljon, nimenomaan siksi, että siirryin pienestä koulusta tosi isoon ja tunsin vain pari ihmistä etukäteen. Odotin kauhulla, miten ihmiset suhtautuisivat mun vammaan. Viimeisen kuukauden ennen koulun alkua olin joka toinen päivä varma, ettei kukaan leiki mun kaa. Onneksi pelkoni osoittautui vääräksi (mitä en kai loppujen lopuksi pohjimmiltani edes epäillyt) ja ehdoton enemmistö suhtautui hyvin. Törmäsin vain muutamaan poikkeukseen, jotka muistivat aina kohdella alentuvasti. Mutta onneksi löysin lukiosta myös jotkut rakkaimmista leikkikavereistani ;)

Kaiken kaikkiaan en ole kokenut cp-vammaa mitenkään ylitsepääsemättömänä asiana koulumaailmassa. Olen aina löytänyt oman paikkani kaveripiireissä ja pärjännyt muutenkin hyvin. Totta kai on niitäkin hetkiä, kun liikuntarajoite tuntuu nimenomaan siltä.  Vaikkapa silloin, kun kaveri selittää innoissaan, kuinka mahtavaa liikuntatunnilla testattu tankotanssi oli. Olen aina haaveillut tanssimisesta, mutta kaikkeahan ei tunnetusti voi saada. Ja myönnän, että olen usein ajattelut, että vähättelijöille pitäisi koulussa pärjäämällä todistaa, että on ihan yhtä fiksu kuin muutkin. Toisaalta näen cp-vamman myös positiivisena ”kaverisuodattimena”. Se karsii kätevästi pinnalliset ihmiset, jotka perustavat ensivaikutelmansa vain ulkoisiin tekijöihin.  

2.Mitkä käytännön asiat ovat tuottaneet eniten vaikeuksia tai häiritseviä tilanteita liikuntarajoitteiselle ja miten niitä voitaisiin helpottaa?

Laajassa skaalassa se, että koulujen yleinen esteettömyys ei todellakaan vielä nykyäänkään ole itsestäänselvyys, vaikka sen ehdottomasti pitäisi olla. Esimerkiksi, olin viime vuonna Jyväskylän yliopistolla englannin pääsykokeissa ja kysyessäni sain vastauksen, ettei kyseiseen saliin pääse mitenkään hissillä, vaan portaiden kulkeminen on ainut vaihtoehto. Onnistuu toki, mutta voisi helpommallakin päästä. Edelleen mietin, kuka huolehti siitä, että kanssani samassa salissa oleva pyörätuolissa istuva poika pääsi sinne. Sitten on tietenkin joitain pienempiä asioita, kuten se, että monien tavaroiden, kuten vaikkapa ruokatarjottimen kantaminen on mahdotonta. Onneksi tällaisissa tilanteissa opiskelijat tai opettajat ovat aina olleet ihailtavasti avuksi!

Toinen asia on ihmisten yleinen välinpitämätön asenne, joka paistaa pikkuasioista. Esimerkiksi, jos kävelen jonkun perässä painavasta ovesta ja oletan hänen pitävän ovea auki minullekin, tämä oletus osoittautuu turhan usein vääräksi. Mikä taas johtaa siihen, että ovi lävähtää väistämättä naamalle, koska minulla on jo kädet täynnä nelipistekepeistä, enkä mitenkään kykene vaihtamaan painopistettäni niin nopeasti, että saisin ovesta lennossa kiinni. Ihmiset eivät myöskään aina hoksaa omatoimisesti väistää jos seisovat/istuvat leveästi kulkuväylillä tai portaissa. Paikoissa, joissa on paljon ihmisiä monet saattavat myös kävellä liian lähellä hoksaamatta, että tavallista pienempi osuma saattaa johtaa tasapainon menetykseen. Ja onpa minut joskus juostu anteeksipyytämättä kumoonkin.

3.   Millaista kohtelua toivoisit opettajilta? Mitä heidän tulisi tietää ja huomioida?

Neutraalia, mutta tiedostavaa ja huomioivaa. Tarkoittaen siis käytännössä sitä, että on todella inhottavaa, jos huomaa, että opettaja (tai kuka tahansa) selvästi stressaa miettiessään, miten huomiosi minut parhaiten. Se on tarpeetonta ja yleensä johtaa kiusalliseen yliyrittämiseen.  Mikä taas aiheuttaa joskus nöyryyttäviä, tai ainakin alentavia tilanteita. Esimerkki: Joskus lukiossa historian tunnilla pyydettiin järjestäytymään neljän ryhmiin jotain tehtävää varten, ja olin kääntymässä tuolillani, että minä ja vierustoverini voisimme istua kasvokkain takana istuvan parin kanssa. Ohikulkeva opettaja kysyy ”Ei kai sun ole raskasta kääntyä ympäri?” Tuon kaltaisiin kysymyksiin on joskus vaikea vastata naama peruslukemilla, jos suoritettava ”tehtävä” on täysin omien kykyjen rajoissa. Tuollaisesta tulee nimittäin sellainen olo, että kommentoijan oma ajatus on ”eipä näytä onnistuvan” vaikka itsellä ei olisi mitään ongelmaa. Toteutus ei vain ehkä aina ole sulavimmasta päästä. Siispä, aina voi kysyä ”Tarvitsetko apua?” Se on usein jopa toivottavaa. Oman mielipiteen esittäminen avun tarpeellisuudesta taas ei ole.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että vaikkapa lukiossakin sain lähes ainoastaan hyvää kohtelua. On aina yhtä ilahduttavaa, kun opettaja tulee omatoimisesti ajatelleeksi niitä pieniä tekoja, jotka eivät ole välttämättömiä, mutta ehdottomasti elämää helpottavia: jos hän esimerkiksi tuo suoraan minulle jonkin monisteen jonka käski hakea luokan edestä, pyytää muita siirtymään mieluummin minun luokseni ryhmätöissä, hakee koepaperit kun näkee minun nousevan tai vaikka vain avaa oven.

Opettajien ei varsinaisesti tarvitse valmiiksi tietää mitään, koska jokaisen tarpeet ovat yksilölliset. Mielestäni paras yleisohje olisi: ”Jos et tiedä, kysy, älä oleta mitään!”  Ja olennaista on tietenkin muistaa liikuntarajoitteisen ihmisen vaikutus aina luokan toimintaa suunnitellessa. Ei ole kiva havaita, että luokan yhteisen illanvieton toiminnaksi on suunniteltu liikunnallisia leikkejä, tai että luokkaretki tehdään jollain tavalla vaikeakulkuiseen kohteeseen.

4.    Onko oma tai muiden suhtautuminen muuttunut siirryttäessä alakoulusta yläkouluun ja lukioon?

Ensimmäisen kysymykseen viitaten, ala-asteen kiusaamiskokemus avasi ensimmäisen kerrat silmät oman erilaisuuden pohdinnalle. Mutta peruskoulun ajan sanoisin suhtautuneeni liikuntarajoitteiseeni melko neutraalisti, asenteella ”näin ne asiat nyt on Lukion alku oli ehkä tietynlainen murros. Siinä iässähän omaa naiseutta, fyysistä viehättävyyttä, ja seksuaalisuutta pohdintaan ihan eri tavalla kuin aiemmin, ja toki cp- vamma tuo siihen oman twistinsä.

Muiden suhtautumisesta taas voisin sanoa, että reaktiot muuttuvat iän myötä epäsuoriksi. Ala- ja yläasteella kiusaaminen on luonteeltaan suoraa; nimittelyä tai pilkkaa. Toisaalta myös mieltä askarruttavat kysymykset kehdataan esittää, eivätkä ne jää naamasta näkyväksi kuumeiseksi pohdinnaksi. Lukioiästä eteenpäin taas ei useinkaan voi nimetä mitään suoria loukkaavia tekoja, mutta rivien välistä on joskus havaittavissa alentuva suhtautuminen. Sen aistii vaikkapa katseista tai puhetavasta, mutta sitä on vaikea osoittaa mitenkään, vaikka se usein satuttaa enemmän kuin suora pilkka.

5.      Olen nähnyt sinulla ”Asenne ratkaisee aina” –rannekkeen. Onko asia näin?

Ikävähän se on kyynikkona myöntää, mutta joskus nämä kliseet ovat kliseitä syystä ;)  Pakko se on vastata että ehdottomasti! Kyse ei ole siitä, mitä elämässään kohtaa, vaan siitä, miten siihen suhtautuu. (Siitä huolimatta, vaikken sitä ihan aina muistakaan. Täytynee kirjoittaa otsaan.)

Tänne asti lukeneita ei palkita. Muuta kuin lämpimällä ailahduksella siitä, että et koskaan saa näitä minuutteja takaisin.

Varokaa vain, saatan jopa inspiroitua tästä touhusta taas ja toteuttaa muutaman idean, jotka mulla on varastossa!

Siihen saakka ...ööö...voitte vaikka kasvaa ihmisinä ja palailla sitten taas lukemaan! (Ja jos ylläpidän tällaista postaustahtia, teillä on siihen paljon aikaa)

Palaillaan!¨

-Jenniina