Tai ehkä sillä onkin nimi: diplegia spastica moderata. Mutta sen opin vasta paljon myöhemmin. Alussa oli vain pimeys. Tumma murhetahra, jota särki jostain sanojen ulottumattomista. Jostain sieltä, kun uskoin olevani vain Jenniina, mutta yht'äkkiä kuulinkin olevani vammainen, sana täynnä pilkkaa ja mitättömyyttä. Kipu kasvoi siitä sanasta, ensimmäisestä virheestäni, jonka olin tehnyt, tietämättäni. Sanaa asutti murhetahrani koko synkkyys ja rumuus. Hankasin ja hankasin, vaan ei tullut valkeus!
Uskoin, että minussa on jotain korjaamattomasti väärää. Mutta siitä uskomuksesta syntyvän rikkoutumisen äänen uskalsin kuulla vasta vuosia, vuosia myöhemmin. Se vaiennettiin väkisin. Eikä sellainen hiljaisuus ole koskaan hiljaa. Minussa on paikka, joka huutaa valkeutta, joka ei koskaan tullut. Siellä opin olemaan olematta, oikeutettua olkoon ainoastaan kirkkaus!
Mutta tätä ei kirjoiteta kirkkaudesta. Tämä kirjoitetaan tuosta vaikenemisesta, tuosta kipuni kuilusta käsin. Tämä kirjoitetaan, koska on koittanut kevät, joka on kasvanut rohkeudeksi sokean putoamisen sijaan tietoisesti astua tuohon kuiluun. Olen astunut sinne, kantanut kipuni pintaan. Tämä kirjoitetaan, koska enää se kipu ei suostu uskoteltuun olemattomuutensa. Ei suostu enää hukutettavaksi ajoittaisiin kyyneltulviin, ei ota lahjuksena satunnaisia kipulauseita, jotka uskon voivani hymyillä unohdukseen. Hymyilen kiihkeästi, ettette tietäisi, että minussa kipuilevat toiseuden toiveet aina ja iänkaikkisesti!
Tämä kirjoitetaan, koska olen ajatellut, että elämän kokoinen kipuni vaatii kuolemaa. Tämä kirjoitetaan, koska ymmärsin, että se vaatii aivan erilaista kuolemaa kuin olen koskaan kuvitellut; häpeän kuolemaa. Vaaditaan rohkeutta puhua, rohkeutta tulla nähdyksi!
Sellaiseen tarvitaan katseita, kosketuksia ja uskallusta. Niin paljon uskallusta, että se vaatii pakkoa. Pakkoa haastaa itsensä, taistella, hengittää, olla! Joskus se vain tekee niin sietämättömän kipeää. Eikö koskaan ole helpompaa, vähemmän kipeää? On, mutta kaikki tämä tarvitaan ensin. Päivät täynnä väsyttävää uskaltamista, olemisen inhoa, kaaottista kyynelehtimistä ja elämisen pelkoa. Päivät, joina peilissä on: ruma, väärä ja riittämätön. Tarvitaan kaikki tämä.
Ja eräs päivä, jona seisoin peilin äärellä. Katsoin. Näin: minun kehoni, alttiina, varuillaan, mutta voimattomana väistämään vihaisten määritelmien armeijaa, joka oli valmis hyökkäämään, valtaamaan tutut kohtansa minussa. Kunnes.
Kunnes astui esiin yllättävän syntymänsä häkellyttämä ajatus. Ajatus, joka kysyi, että entä jos olikin niin, että ainut tarvittava määritelmä seisoi silmieni edessä: minun kehoni.
Entä jos minun on ainut sana, jota kehoni tarvitsee määrittyäkseen? Entä jos kehoni on täydellinen, koska se on minun? Minuudessaan täydellisen onnistunut. Yhtä täydellinen, kuin aina ovat silmissäni olleet kaikki ne toiset.
~Jenniina J.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti