Häpeää & valoa

Toisina päivinä maailman vaikein asia on nähdyksi tuleminen. Kyyneleet, kosketus, oi, sellainen alttius toisen ihmisen edessä on kaikista kipeintä! Kosketus, olkoon sitten halaus tai hipaisu, on häpeäni todellisin olemus. Olen niin tahrattu, että pelkään tahrivani toisetkin pohjimmaisella pimeydelläni, väärällä vailla nimeä. 

Tai ehkä sillä onkin nimi: diplegia spastica moderata. Mutta sen opin vasta paljon myöhemmin. Alussa oli vain pimeys. Tumma murhetahra, jota särki jostain sanojen ulottumattomista. Jostain sieltä, kun uskoin olevani vain Jenniina, mutta yht'äkkiä kuulinkin olevani vammainen, sana täynnä pilkkaa ja mitättömyyttä. Kipu kasvoi siitä sanasta, ensimmäisestä virheestäni, jonka  olin tehnyt, tietämättäni. Sanaa asutti murhetahrani koko synkkyys ja rumuus. Hankasin ja hankasin, vaan ei tullut valkeus! 

Uskoin, että minussa on jotain korjaamattomasti väärää. Mutta siitä uskomuksesta syntyvän rikkoutumisen äänen uskalsin kuulla vasta vuosia, vuosia myöhemmin. Se vaiennettiin väkisin. Eikä sellainen hiljaisuus ole koskaan hiljaa. Minussa on paikka, joka huutaa valkeutta, joka ei koskaan tullut. Siellä opin olemaan olematta, oikeutettua olkoon ainoastaan kirkkaus! 

Mutta tätä ei kirjoiteta kirkkaudesta. Tämä kirjoitetaan tuosta vaikenemisesta, tuosta kipuni kuilusta käsin. Tämä kirjoitetaan, koska on koittanut kevät, joka on kasvanut rohkeudeksi sokean putoamisen sijaan tietoisesti astua tuohon kuiluun. Olen astunut sinne, kantanut kipuni pintaan. Tämä kirjoitetaan, koska enää se kipu ei suostu uskoteltuun olemattomuutensa. Ei suostu enää hukutettavaksi ajoittaisiin kyyneltulviin, ei ota lahjuksena satunnaisia kipulauseita, jotka uskon voivani hymyillä unohdukseen. Hymyilen kiihkeästi, ettette tietäisi, että minussa kipuilevat toiseuden toiveet aina ja iänkaikkisesti! 

Tämä kirjoitetaan, koska olen ajatellut, että elämän kokoinen kipuni vaatii kuolemaa. Tämä kirjoitetaan, koska ymmärsin, että se vaatii aivan erilaista kuolemaa kuin olen koskaan kuvitellut; häpeän kuolemaa. Vaaditaan rohkeutta puhua, rohkeutta tulla nähdyksi! 

Sellaiseen tarvitaan katseita, kosketuksia ja uskallusta. Niin paljon uskallusta, että se vaatii pakkoa. Pakkoa haastaa itsensä, taistella, hengittää, olla! Joskus se vain tekee niin sietämättömän kipeää. Eikö koskaan ole helpompaa, vähemmän kipeää? On, mutta kaikki tämä tarvitaan ensin. Päivät täynnä väsyttävää uskaltamista, olemisen inhoa, kaaottista kyynelehtimistä ja elämisen pelkoa. Päivät, joina peilissä on: ruma, väärä ja riittämätön. Tarvitaan kaikki tämä. 

Ja eräs päivä, jona seisoin peilin äärellä. Katsoin. Näin: minun kehoni, alttiina, varuillaan, mutta voimattomana väistämään vihaisten määritelmien armeijaa, joka oli valmis hyökkäämään, valtaamaan tutut kohtansa minussa. Kunnes. 

Kunnes astui esiin yllättävän syntymänsä häkellyttämä ajatus. Ajatus, joka kysyi, että entä jos olikin niin, että ainut tarvittava määritelmä seisoi silmieni edessä: minun kehoni.

Entä jos minun on ainut sana, jota kehoni tarvitsee määrittyäkseen? Entä jos kehoni on täydellinen, koska se on minun? Minuudessaan täydellisen onnistunut. Yhtä täydellinen, kuin aina ovat silmissäni olleet kaikki ne toiset.

~Jenniina J.

Viva la vida

Mitä elämä(ni) on? 

Olen ajatellut kysymystä viime aikoina usein. Ja olen huomannut, että sen olemuksen tarkasteleminen filosofisena kysymyksenä vaatii esimerkiksi sen tiedostamista, että se tarkoittaa ulottuvuutta, joka meidän ajattelussamme on käänteinen kuolemalle. Mikä taas väistämättä johtaa kysymykseen: mitä kuolema tarkoittaa?

Ja kysyttyäni olen tehnyt seuraavaan havainnon: tiedän, miltä tuntuu, kun ihmiset kuolevat. Sitä vastoin siitä, mitä kuolema tarkoittaa, minulla ei ole aavistustakaan. Siispä, filosofisen kysymyksen esittäminen elämästäkuolemasta on yhtä miellyttävää kuin aivojen raapiminen korvateitse henkarilla (väitteeni taustalla ei  ole empiiristä tutkimusainestoa)

.

Siksipä aionkin seuraavaksi esittää ainoastaan täysin subjektiivisia, viimeisen viikon todentamia havaintoja elämästä(ni):

- usein aika ei usein päivän mittaisena kulu, vaikka kaksi kuukautta katoaa

-vitutus voi olla joko reaktiivista tai lähtökohtaisesti ja tasapuolisesti kaikkeen kohdistuvaa 

-...jälkimmäinen on kyseessä esimerkiksi silloin, kun Lumikin ääni on liian kimeä, ja hännällään lautasia kuivaavat oravat ajatuksena sympaattiseen sijaan ainoastaan ärsyttävän epähygieeninen.

-asioiden luonteessa on kyse esittämisen tavasta (esimerkiksi teatterikappaleena Kaaos voi olla viihdearvoltaan hyvin korkea, vaikka omassa elämässä kaaos näyttäytyisi samaan aikaan hyvin epämiellyttävänä).

-vaikka haluaisin kieltää sisäisen materialistini, se todentaa hyvin vahvasti olemassaolonsa kyynelissä, jotka pyrkivät silmänurkkiin vain, koska postissa saapunut mekko on niin kaunis

-...tästä seuraten: tyydyn siis jatkamaan hänen luonteensa koulimista ainoastaan esteettis-intellektuelliksi (vaatteet/kodin kaunistamiseen pyrkivät hankinnat sekä kirjat).

-jotkut ihmiset käyvät kokoaikatyössä

-...mutta tällä hetkellä minä taas olen täysipäiväinen (joskaan en välttämättä täysipäinen) ajattelija

-tähän pohjautuen olen tehnyt kolme lisähavaintoa:

1. Liike on mahdollista muuallakin kuin toiminnan tasolla

2. Elämäni olisi merkittävästi helpompaa mikäli en ajattelisi niin paljon

3...mutta se olisi myös merkittävästi yksiuloitteisempaa, enkä kiehtoisi itseäni läheskään näin paljon

-vaikka minä pelkäisin, että puolituttu ahdistuu joulukortista liiallisena läheisyyden osoituksena, eikä täten haluakaan enää leikkii mun kaa, hän saattaa myös silmin nähden ilahtua

-...pelkään monia muitakin samalla tavalla epärealistisia asioita, ja itsensä haastaminen toimimiseen tästä pelosta huolimatta on syvästi palkitsevaa

-on hetkiä, jolloin elämää koskevat tavoitteet kutistuvat tietoisuuden ulkopuolelle ja sen täyttää hengittäminen täysin ylivoimaisena tehtävänä

-... mutta elämä on, halusi tai ei 

Ja tänään se on ollut sitä, kun vetää tuon aiemmin mainitun mekon päälle, lähtee kahville (mutta juo sanan varsinaiseta merkityksestä huolimatta kaakaon) poistuu tuntien jälkeen laukussaan uusi kirja, mielessään uusia & uudella tavalla nähtyjä vanhoja ajatuksia ja sydämessään (sijoitan sen sinne, vaikka sen sijaintia on vaikea paikallistaa, koska se lämmittää koko kehoa) tunne siitä, että on rakastettu.

Elämä on.

Itsenäisyyttä ja kirosanoja

Arvostan itsenäistä Suomea äärettömän paljon. Toisaalta tiedän, että en tarpeeksi paljon. Siihen, että arjessani muistaisin pysähtyä kiittämään, tai että edes todella ymmärtäisin, mistä kiitän, kun kiitän vapaasta Suomesta, olen ollut liian turvassa. Ainutlkaan aamuni ei ole valjennut väkivallan pelkoon, väestönsuoja on sana satunnaisissa ovissa. Tuho ja kuolema ei ole minun sukupolveni tarina, veri, jolla tämä maa on vapautettu, on jo imeytynyt siihen. Silmieni edessä on vain vihreä ruoho, joka siitä maasta on kasvanut. 

Uskon lippumme edustavan sellaisia asioita, ettei sen sininen risti ole painava kantaa, uskon sen valkeudessaan julistavan kauneutta monella tavalla. Mutta toisaalta tulee muistaa, että vaikka lippu nyt on valkoinen, on se veren tahrima, niin kuin varmasti on lippu jokaisessa maassa, jota ihminen asuttaa. Ei sen lipun tarina ole jalo tarina pienestä, joka sisulla voitti  julman vihollisen. Yhtä lailla se pieni oli julma, yhtä lailla se jätti jälkeensä kärsimystä, eikä vain sille, jonka kohtasi rintamalla, vaan myös sivullisille, naisille ja lapsille. Sota ei voi olla jalo tarina. Sota on epätoivoisten tekojen, julmuuden, kärsimyksen ja murtuneiden mielien tarina. Aina. Siksi me siniristikansalaiset saamme kiistatta ollla kiitollisia niille, jotka ovat sodalla maksaneet lipustamme kipeän hinnan. Mutta "me" on aina vaarallinen sana, sehän tarkoittaa, että jossain on myös "niitä". Syntyäkseen sodat tarvitsevat "meitä" ja "niitä". 

Ja vaikka täällä eivät pommit räjähtelekään, "meidän"  ja "niiden" sota tuntuu silti olevan täydessä käynnissä. Varoitus!  Tämä päivitys on nyt edennyt siihen pisteeseen, kun aion käsitellä siinä sanaa, joka ilmeisestikin on suomen kielen uusin kirosana. Valmiina? Tässä se nyt tulee: turvapaikanhakijat. Olen luullut, että perkele on suomen kielen vihaisin sana. Viime kuukausina olen oppinut, että se onkin turvapaikanhakija. Kyseinen sana on ihmiseen viittava substantiivi. Kyllä, ihmiseen. Ajattelin, että tämä on syytä mainita. Yleistä keskustelua seuraamalla kun voisi helposti erehtyä luulemaan, että kyseessä on vieras ja vaarallinen eläinlaji. Siksi olen monesti puheissani kiertänyt mahdollisimman kaukaa sanan pakolaiskriisi. Minulla on varaa siihen, en ole turvapaikanhakija. 

Nyt en enää kierrä. Me juhlimme tänään vapaata Suomea. Mutta kenelle tämä maa on vapaa? Kenellä on oikeus juhlia sitä, että asuu kovalla työllä rakennetussa maassa, joka on tasa-arvoinen, kenellä on oikeus juhlia suomalaisuuttaan? Uskoisin, että minulle se suodaan, ja juhlin sitä ilolla. Mutta koen pysäyttävää surua, kun juhlapäivän uutislähetyksessä vilisevät myös lakanat, jotka  julistavat eitä islamille, ja vaativat rajoja kiinni. 

Tiedänhän minä sen, maamme rajoja ovat ylittäneet ihmiset, joilla on yhteyksiä isikseen, maamme rajoja ovat ylittäneet ihmiset, jotka ovat raiskanneet, maamme rajoja ovat ylittäneet ja ylittävät ihmiset, joiden tänne kotoutumiseen liittyy vakavia haasteita. Jos kiistäisin tai sivuuttaisin moiset tosiasiat, olisin typerä ja naiivi. Mutta, nämä tosiasiat eivät oikeuta minua eivätkä ketään muutakaan sivuuttamaan niitä ihmisiä, jotka ovat tulleet rajojemme yli täynnä kiitollisuutta ja halua tehdä parhaansa. Siksi myös meidän tulisi tehdä parhaamme, meidän, joilla on, tulisi antaa niille, joilla ei ole. 

Olen ihminen, jota sanat, ja se, mitä ne pitävät sisällään, kiehtovat äärettömästi. Olen pohtinut paljon tätä suomen uusinta kirosanaa ja kaikkea siihen liittyvää. Olenkin hyvin vakuuttunut, että ketään ei tule myöskään sivuuttaa pelkästään sanana pakolainen. Jokainen tässä maailmassa kun edustaa ensisijaisesti uniikkia, hengittävää, tuntevaa ihmisolentoa, ei ryhmää. Lasketaanko siis hetkeksi leimasimet? 

Ensi kuulemaltahan esimerkiksi "suomalainen" olisi ihan mukava leima lyötäväksi, saunaa, sisua, hiljaisuutta, luontoa...? Kivaa, eikö? Joo! Mutta tästä seuraa väkisin yksi kysymys, paljon edellistä pelottavampi. Kuka sen leiman saa lyödä, ja millä perustein? Onko "suomalaisuus" vihainen ja eklusiivinen leima, havumetsiin syntyneiden kalpeiden sinisilmien "limited edition"? 

Sanotaan, että "Asenne ratkaisee aina." Niin tässäkin. On sellaisia kliseitä, joihin haluan uskoa. Haluan että kansalaisuus, kulttuurinen identiteetti on henkilökohtainen, omin sormin sydämeen painettava leima. Kellään ei ole oikeutta lyödä sitä toisen kasvoihin. En siis kuitenkaan myöskään sano, että "imagine no countries", Suomi on   minulle rakas maa. Mutta sen sanon, että miettikkää,  rakkaat ihmiset, miettikää  haluatteko lyödä vastaantulijaa leimalla, vai ojentaa hänelle vapauden valita. Ja sanon myös, että pidetään ne verelä lunastetut rajamme auki! 

Mulla on vielä vajaa puoli tuntia aikaa toivottaa

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Mutta ennen kaikkea toivon, että me kaikki osattaisiin joka päivä elää niin, että suomalaisuus tarkoittaa jotain kaunista!

A prayer for Paris

I am genuinely shocked. But still, it is so easy to put this here, spread peace in the form of pixels. It is one click, even when it is motivated by  true sadness and compassion, it still is a click. I live in Europe, so my reality as a person living in this continent has been changed by this shared tragedy. But still,  it has been changed from a distance. I can press play, look at crying people, the marks of destruction, and fill up with true emotions for those people. But it is also easy for me to press pause. If I do, that pauses the catastrophe, it stops being physcally visible in my reality. If I leave home, the blood is not on the streets of my hometown, it is on the streets of Paris. 

But the thing is, someone can't press pause. They can do nothing to stop their daily reality from changing for good, reshaped by something that for us is happening only in form of those minutes on the media. Someone's reality has already started to grow around the fact that their husband, daughter, best friend, mother, brother, someone they loved didn't come home from that concert, or a bar, or a restaurant. And after losing the most significant person in my life, I know something about that, watching world as you know it shatter to pieces, and as it does, wounding you to the bone, leaving you exposed to extreme pain. But I also know about the growth, about the new world that painfully and slowly, but also as surely starts building around the loss. And it is a brave world, where breathing becomes easier and colours gather their shades in silence that you could one day wake up and see them again. That day can be far, for me it has not yet dawned, but I already know, it is somewhere in the horizon. So it will come, I promise. 

Of course, for me it was all different, as every loss always is. For me it was coming in the form in a deathly disease, I didn't know the day, but  I knew it was coming, it was inevitable. But those hundreds of lives have been changed in instant. All those people were coming home, and then they just did not. For some inexplicable reason, because of some abstract hatred that had nothing to do with all those people. This tragedy is beyond all words. But my soul recognizes that this means something familiar: confusion, anger, grief, agony. But all that multiplied by hundreds of lives at the same time, at the same place: that means something so vast that it is almost impossible to grasp. But still, all this speaks through the language of certain recognition, so it pierces its way to the still sore spot named Loss in my chest. 

And to all that pain my heart reaches out, for each and every person touched by this tragedy! My heart is filled with hope that we all, separately and together, can become the light that eventually grows bigger than the darkness. #prayforfrance

(Kahdeskymmenes) ensimmäinen isänpäivä.

Olen kuunnellut ainakin kaksi viikkoa, mitä kaikkea isälle voisi ostaa. Koskaan aiemmin en ole oikeastaan osannutkaan kuulla, että yhden sunnuntain mainostamiseen kuluu kaksi viikkoa. Jotka ovat tuntuneet piinallisen pitkiltä. Onneksi olen edes ollut luova ja löytänyt siihen muitakin syitä kuin Reijo Mäen dekkarit, lounashinnat, parta- , pora- ja kaikkimahdollisetkoneet, kauluspaidat, kalsarit ja sen, että tarkemmin ajatellen Leijonakaupan mainos on pyörinyt täsmälleen tuollaisena ainakin viimeiset kolme vuotta. 

Tänä vuonna en osta sinulle mitään. 

(Rehellisesti sanottuna en ole kyllä kaikkina muinakaan vuosina ostanut. Sanoit, että riittää, että olen kanssasi, katson vaikka elokuvan)

Ensin ajattelin, että tämä olisi se Someton sunnuntai, joka joskus jäi toteuttamatta. Tämä päivä, jona kaikki kertovat isästään ja tulevat samalla huutaneeksi, että sinä olet kuollut, että minä olen isätön ensimmäistä vuotta kahdestakymmenestäyhdestäni, enkä todellakaan tiedä, miten tätä uutta elämää nyt sitten eletään. 

isätönisätönisätön.

Paitsi että. Eihän se noin ole. Isätön on joku, jolle isä ei ole elävästi läsnä, vaan tuntematon. Ja minähän tunnen sinut, uskon tuntevani sinut niin hyvin, kuin kukaan toinen on koskaan mahdollista tuntea.  Tunnen esimerkiksi sen silmien ilmeen, joka kertoo, kun jokin on hauskaa, mutta kukaan muu ei näe sitä. Nyt minäkin näen, osaan poimia sen ja nauraa. Usein väärissä paikoissa, vaikkapa luennolla, koska opettaja sanoo jotain, mitä hän ei ollenkaan tiedä sanovansa, kiitos sinun.  

Voisin sanoa paljon asioita, jotka tiedän sinusta: että inhosit intohimoisesti sipulia, pidit kaikkia mahdollisia avaimia yhtenä naurettavan isona nippuna, sen kilahdus oli kävelysi tuttu satunnaisnuotti, että kirjoitit englannista laudaturin ja olit toivoton yökukkuja. Mutta mikään sellainen ei ole olennaista. Olennaista ei ole itsessään vielä sekään, että opetit minut nauramaan. 

Nauraminen on helppoa. Niin minä ajattelin, ajattelin, että se on se helpoin valinta, kaikelle voi nauraa, ja sitten mikään ei olekaan enää vakavastiotettavaa, merkittävää, eikä varsinkaan vaikeaa tai kipeää. Siitä syntyivät ne harvat riidat, joissa oli enemmänkin syytä kuin se, että minulla oli maanantai. (Se saattoi osua myös perjantaille, ja silloin tarvittiin kärsivällistä kiukuttelun kohtaajaa. Sitä olitkin, mutta ilmoitit kyllä sitten, kun tuli yhdeltä päivältä raja vastaan. Yksi äänenpaino, sekin kovin tuttu, joskus jokin kotimainen kunnon kirosanakin, ja tiesin, että tämä olikin muuten sitten tältä erää tässä.) Niin, minustahan asiat ovat usein Vakavia ja Kuolettavan Ahdistavia, ei niitä aina voi naurulla keventää, etkö sinä tajua! 

Olikin niin, että minä en tajunnut, en ennen kuin viimeisenä päivänä sairaalassa. Nauraa sielläkin, missä on ulostetta, verta ja väistämättömyyttä, ensinäkemältä ei mitään nauramista. Nauraminen ei olekaan mikään kevytkenkäinen näkemys, se vaatii vahvuutta ja kykyä nähdä maailma niin syvästi, että sen näkee monesta kulmasta yhtä aikaa, vain silloin sille kykenee nauramaan. Eikä se tarkoita sitä, etteivätkö terävät reunat sattuisi, se tarkoittaa vain sitä, etteivät ne satuta kaikista suunnista katsottuina. 

Sanon rohkeasti tuntevani sinut, tiedän sen siitä, että olet niin tuttu, etten tarvitse ääntäsi tietääkseni mitä milloinkin sanoisit. Kuullessani ymmärrän, että valosi ei tarvitse kehoa säilyäkseen, ollakseen olemassa, loistaakseen ja lämmittääkseen, ilman kehoaan se oikeastaan on vielä selvemmin. Se on kaikkein kirkkainta ja todellisinta, enemmän kuin sanat, ilmeet ja halaukset, vaikka niitäkin tarvitsisin välillä epätoivoisesti. 

Olet minulle monia, monia, monia, monia asioita, jotka muistan ikuisesti. Mutta yksi, jonka olen ollut vähällä unohtaa, ja johon on siksi tarpeen juuri tänään erityisesti pysähtyä, on tämä: olet edelleen minun isäni, aina minun maailman paras isäni, isi. Sana isätön ei siis koske minua mitenkään: minulla on maailman uskomattomin isi, vaikka kaikki, esimerkiksi ne uudet ihmiset joita vielä elämässäni tapaan, eivät sitä vältämättä näe. Mutta minä tiedän.

Senkin tiedän, että maailmassa on monia muitakin "parhaita isiä". Mutta kukaan toinen ei olisi voinut olla sitä juuri minulle, sillä juuri meidät oli tarkoitettu kohtaamaan, jättämään toisiimme sellainen jälki, jota on mahdoton pyyhkiä pois. Kaikille "isä" ei tarkoita ihmistä, joka sen lisäksi, että antaa elämän, on vanhempi,  lahjoittaa vielä 

sielustaan sellaista, joka loksahtaa paikoilleen olemukseen.  Se vain löytää sinne, lähelle sitä ydintä, jota  moni ei koskaan kosketa. Ei se etukäteen tiedä, että se kuuluu juuri sinne, mutta  se on yhtäkaikki itsestäänselvää. Minulle sinä tarkoitat juuri sellaista ihmistä, ja siitä olen äärettömän kiitollinen (melkein) joka päivä. 

Isi ei tarvitse omaa päivää, ei ole tähänkään asti tarvinnut. Olen osannut sanoa ilmankin: "Minä rakastan sinua." Muistan joskus jollain lukion tunnilla todenneeni "Mä haisen näköjään ihan mieheltä, kun mun isä halas mua aamulla." Silminnähden hämmentynyt keskustelukumppani kysyy "Miks?" "Ai miten niin miks?" "Mun isä halaa mua vaan, jos mulla on esim. synttärit."  Sinä halasit minua syystä ja syyttä, enkä ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan että halaus voisi olla miksi-kysymys. Ja siitä olen kiitollinen, siitä, että opin vastaamaan kysymättäkin, minä rakastan sinua. Niin sinulle, kuin muillekin, toivon. 

Minulla on jossain paita, jossa lukee "Daddy's girl", ostin sen vuosia sitten Tallinnasta yhden halppisvaateketjun liikkeestä, siinä on purkapallonpinkki sydän, se on ehkä aavistuksen liian pieni, ja ehkä, oi ehkä, se on muutenkin aika mauton. Silti, varsinkin juuri tänään tekisi mieli pukeutua siihen julistuksenomaisesti, vähän niinkuin vedän usein ylleni flanellipaitasi, turvaan siihen kuin taapero riepuun. "Sinä voit olla ja olet olla yhtä totta kuin paitasi, vaikka et samalla tavoin fyysisesti tässä olekaan! " Niin, sinä olet mukanani samalla tavalla, kuin flanelli ihoa vasten, syvemminkin, olet kaikkien kolmen ihokerrokseni alla, ja minä olen sinun tyttösi. 

Eikä siihen tarvita nimettyjä päiviä eikä paitoja. Se on totta, itsestäänselvää ja olemassa yhtä kauan kuin minäkin. 

Minä rakastan sinua.

Neuro

Katsotaanpas,

kykeneekö se nousemaan tuolilta ilman tukea?

Montako palikkaa se saa laatikosta toiseen minuutissa? 

Nähdyksi tuleminenko,

muka aiheuttaisi vapinaa, 

ei, kyllä se liittyy perussairauteen. 

Kun 

otan ruokaa jääkapista,

vedän takin päälle,

housut ja sukat jalkaan, 

joskus hameen,

(todellako?)

maksan ostokset ,

syön seurassa,

kävelen portaat,

(tuleeko siitä mitään?) 

kuljen jousitetusta ovesta, 

pudotan esineen,

vastaan kysymykseen,

ylitän kadun, 

allekirjoitan ojennetun paperin,

menen suihkuun,

keitän kahvin,

kuulen edelleen kellon käyvän.

Ylimmäisenä

                         kolme sanaa latinaksi

Näettekö ne? 

Ainoastaan hulluille

On ollut sellaisia inhottavia päiviä, kun koko maailma on haavoissa hiertävä hiekka. Niin pientä, mitäänsanomatonta, yhdentekevää. Ja silti niin suurta, että tekee tauotta kipeää. Niin, sellaisia päiviä. Kunnes tuli eräs palava aamuyö, se huuhtoi yli, minä makasin siinä, polttouhri.

Ja sillä hinnalla, aamu nimeltä tiistai oli unohtanut hiekan. Olin vapaa täyttymään auringosta, tuulesta, ja kauneudesta. Kauneus astui eteeni jälleen, niin kuin usein ennenkin, kansiin puettuna. Isänäiti, jota en koskaan ehtinyt tavata, oli jättänyt sen löydettäväksi yläkerran kirjahyllyyn. Jälleen yksi Niitä Kirjoja, kokemus, joka täyttää,  saa sisällä kaikumaan jotain sellaista, että oleminen äkkiä on yksinkertaisen huimaavaa. Näkemään välähdyksen, joka pakenevaksi hetkeksi valaisee elämän ylimaallisen lumoavaksi. Sanat kävelevät vastaan ja kiskaisevat sisimmästä sen jokin, joka saa noissa riveissä vastakaiun. Se jokin riemastuu olemassaolostaan, koska ymmärtää itsensä vasta sitten, kun huomaa täsmälleen sopivansa niihin kauniisiin vaatteisiin, jotka joku toinen jossain, toisessa ajassa ja paikassa on sanoista kutonut.

Tämä juuri kuljettu kauneuselämys on siis Herman Hessen Arosusi. Aina kun luen elän jotain tällaistä, toivoisin osaavani kirjoittaa siten, että voisin sen kaikille kertoa. Tällaiset kirjat saavat minut muistamaan millaisia ovat sanat, joiden kauniit kasvot heijastavat elävän sielun. Sellaiset nähdessäni katson korkeammalle, täytyn halusta jonain päivänä kirjoittaa sellaiset itsekin, täytyn hillitömästä pelosta, että joudun lopulta julistamaan kaunottareni kuolleeksi.

Haluaisin sanasta sanaan siteraata portaat maagilliseen teatteriin, ainoastaan hulluille. Mutta kävelkää itse. Minäkin kävin siellä ja

"Minua värisytti, olin valmis alkamaan pelini alusta vielä kerran, valmis maistamaan vielä kerran sen tuskaa, kauhistumaan sen tarkoituksettomuutta, valmis vielä kerran ja monen monta kertaa vaeltamaan läpi oman itseni helvetin."