"Onni on tauko onnettomien ajanjaksojen välissä."

On niin kovin pelottavaa sanoa, että elämä on ihanaa. Se on aika vaatelias hypoteesi, joka ei toisinaan pidäkään paikkaansa. Se sattuu. Joten siksi sellaista ei oikein uskaltaisi sanoa ääneen.

Kannattaisi todeta vain hiljaa itselleen, että on tänään hillittömän hyväntuulinen. Että kirjasto on kiva paikka, josta löytää paljon uusia tarinoita silloin kun niitä kaipaa. Siis vaikka vanhojakin on kasautunut hävytön määrä kaikenkarvaisiin karvattomiin kirjapinoihin (epäilemättä hiukan epäjärkevä, mutta kumman kodikas säilytystapa) Selitän tuon ilmiön siten, että lukeminen on tunneasia. Joskus mikään niistä 15 lukemattomasta kirjasta, ei vain ole se oikea. Sanoisin, että kyseessä on verbaalinen ja tunne-elämän tasolla tapahtuva vaatekriisi, ei yhtäkään oikean väristä tarinaa, johon kietoutua! Olenko muuten kirjaston väärinkäyttäjä, kun en koskaan pääse sieltä ilmaiseksi ulos? Koska joku nyt vain keksi, että kirjat pitää muka palauttaa ajoissa.

Arvatkaa mitä? Ostin tänään kalenterin. Ja huolimatta sen muumisuuden vaatimasta haltioituneesta ihailusta, onnistuin jopa tekemään ensimmäiset merkinnät! Onko tämä vihdoin SE kalenteri, joka tulee tavaksi ja täyttyy? Tuntuu ihan jonkinlaiselta aikuistumisriitiltä! Kasvaakohan musta nyt sitten viimein vastuullinen aikuinen? Aika tylsä sanapari, oikeastaan. Luulen, ettei se tarkoittaisi sitä, että paksukarvainen mattoni tunnetaan kaveripiirissä aarrearkkuna, koska sieltä on löydetty kaikenlaista (Ei onneksi tähän mennessä mitään elävää) Se tarkoittaisi varmaan pikemminkin sitä, etten koskaan joutuisi harkitsemaan seinään sulautumista, saavuttuani vartin myöhässä ranteesssani kello, jonka tuotenimessä on "oversized". "Hallittu kaaos" voisi olla mulle mieluisampi sanapari. Kaaos saavutettu, olen siis etuliitettä vaille valmis. Mutta aikuistumiseen ei onnekseni välttämättä tarvitakaan (edes Muumi) kalenteria:

"Lukeminen ei ole ainoa tapa kasvaa aikuiseksi, mutta yksi tehokkaimmista se on."

Tästä voisin tehdä huonetaulun! Ja jos Esko Valtaoja on vielä oikeassakin, mullakin saattaa olla toivoa. Saatan kasvaa edes vastuuttomaksi aikuiseksi.

Siitä vastuullisuudesta ei nimittäin ainakaan taida olla pelkoa. Ja järkeni pitäisi kaiken järjen mukaan olla kovin kauhuissaan, koska ostin tänään kaksi paria kenkiä. Yhden käytännöllisen (ja kauniinkin) parin. Mutta toinen oli viininpunaista nahkaa. Ja sehän oikeuttaakin tämän duon kolminumeroisen loppusummaan, eikö? Mutta en ole ollenkaan kauhuissani. Pikemminkin kauhean iloinen siitä, kuinka paljon mukavan muotoinen materia ilahduttaa.

Ja ateria muuten myös. Tuoreista mustikoista tehdyn "Mamman marjapiirakan" syöminen oli vähintään yhtä nautinnollista kuin kuvittelin sen olevan, kun paistuvan piirakan tuoksu leijaili kirjassa kiinni olevaan nenääni. 

Nyt iski väsymys. Taidan mennä nukkumaan, enkä edes mieti sen suuremmin miksi kirjoitin pitkän tauon jälkeen hassuja hyväntuulisia ajatuksia, enkä jotain vakavastiotettavaa! 

Mitä parhainta yötä, palaillaan!

-Jenniina